Tulosta sivuPääkirjoitus


Mielikuvien kokoelma


Olen kuullut, että minua hieman vanhemman sukupolven lapsuuden kesät menivät kasveja keräillessä ja niitä kansion väliin litistellessä. Kerättiin kasviota. Määrä oli kerätä tietty määrä kasveja ja sitten niiden pohjalta saada jonkinlainen kokonaiskuva Suomen luonnosta. Kaikki kokoelmat eivät tietenkään olleet samanlaisia, eri ihmiset löysivät eri kasveja.
 
Taidepuolella on myös monenlaisia tapoja muodostaa kokonaiskuvia. Niistä ehkä vaikutusvaltaisin on taidemuseon kokoelma. Sen oletetaan olevan harkittu otos tietyn aikakauden taiteen tärkeimmistä ilmiöistä, sellaiseen aivan ymmärrettävästi ainakin pyritään. Mutta tällainenkin kokoelma syntyy sen mukaan, mistä kulmasta sen kokoaja taidetta katsoo, ja miltä paikoilta hän taidetta kerää.

Kun kokoelmasta sitten joskus sommitellaan näyttely, niin se puolestaan on sen näköinen kuin sen kokoaja tietää ja mitä hän tahtoo tuoda esille. Lopulta, näiden prosessien jälkeen, näyttelyn katsoja olettaa saavansa selvän tiedon siitä, miltä jokin vaihe tai ilmiö taiteessa aikanaan näytti.

Mutta, kenties ei ole mitään sellaista ”miltä jokin oikeasti näytti” -tilannetta, jota kokoelmalla voisi edes esitellä. Sen huomaa jo jokainen kesänäyttelykokemuksia keräilevä. Niissähän on helppo päivittää tietonsa ja mielikuvansa nykytaiteesta, mutta mielikuva on erilainen aina sen mukaan missä käy.

Onko siis niin, että aikakaudella ei ole olemassa mitään yleiskuvaa, ennen kuin sellainen on yritetty aina vähän myöhemmin kokoelman avulla tavoittaa? Siksi mikään kokoelma ei dokumentoi aikakautta, vaan tekee sen.
Ja taitaa olla niin, että eri museokokoelmilla on hyvin usein taipumus vain vahvistaa tuota kuvaa aikakaudesta, jonka ne ovat itse luoneet. Kilvoitellaan tietyistä samoista taiteilijoista, ja teoksista jotka ovat ”keskeisiä” – keskeisiä aika pitkälle sen takia, että niitä on museoiden kokoelmissa. Museoissa ihan oikeasti mietitään joskus, että kyllä meillä pitäisi olla ainakin yksi N.N:n työ, muuten kokoelma ei ole täydellinen.

Tämäntapaisia asioita tämän lehden moni artikkeli pohtii. Mietitään, miten kokoelmanäyttelyt on tehty. Haastatellaan Suomen 1980-luvun merkittävintä taidekeräilijää. Aprikoidaan näyttääkö 1980-luku erilaiselta vanhojen Taide-lehtien sivuilla kuin museokokoelmien kautta. Yritetään hahmottaa miltä kuvanveistotaide tuntuu juuri nyt. Pohditaanpa myös erästä kokoelmaa, joka kertoo ehkä enemmän kerääjästään, Sigmund Freudista, kuin mistään taiteen ilmiöstä.

Meidän itse kunkin on käytettävä tämä kesä kokemusten keräilyyn. Kesänäyttelyiden runsauden maljasta on juotava. On oltava samaa ja eri mieltä siitä, mikä on keskeistä taiteessa. Sen loputon pohtiminen on itse asiassa se asia, miksi kuvataide on – ja miksi se on hauskaa.

Meidän on poimittava oma mielikuva aikakaudesta ja prässättävä se muistojen albumiin. Se oma on ainoa oikea ja objektiivinen näkemys ajastamme. Tällainen jatkuva kokonaiskuvan rakentaminen pitää meidän lisäksi myös sen taiteen elossa, eikä jähmetä sitä keräämiseksi oppikirjan mukaan.


Pessi Rautio

Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä