Tulosta sivuHäpeän kiiltokuvia

mies-etsii-2-riv
 

Häpeän kiiltokuvia

Teksti: Harri Kalha

Tom of Finlandin näyttely avautui Kluuvin galleriassa kesäkuussa, Gay Pride -viikolla! Mistä näissä pervoissa mieskuvissa oikein on kysymys? Entä mikä tekee juuri tästä kuvittaja-mainosgraafikosta kaikkien aikojen tunnetuimman suomalaistaiteilija ja kiasmakelpoisen ”suurmiehen”?

Pornolehtien kuvittajana maailmanlaajuisen kuuluisuuden saavuttanut Touko Laaksonen eli Tom of Finland (1920-1991) on kuvataiteen tuotemerkki, jonka teosten tie taiteeksi on kiehtova postmoderni tuotantoprosessi.

Tom of Finland piirsi seksikkäitä kuvia alkuun itselleen ja ystävilleen; vuodesta 1956 tilauksesta amerikkalaisiin "bodauslehtiin" – sellaisiin kuin Physique Pictorial, joka tarjosi ruumiinkulttuurin verukkeella miehistä silmäniloa miehille. Kuvataideilmiö hänestä tuli 1980-luvulla, kun galleriat lämpenivät erilaisten marginaalien ohella "homotaiteelle".

Suomessa Tom of Finlandin töitä nähtiin homokontekstin ulkopuolella vasta 1990-luvun alussa: Muu ry:n sarjakuvanäyttelyssä 1990, Galleria Mosabackan eroottisen taiteen näyttelyssä 1991 – ja vihdoin "legitiimisti" Galerie Pelinissä 1992, jolloin juuri kuolleen taiteilijan piirroksia hankittiin Valtion taidemuseon kokoelmiin.

Tuolloin Helsingin Sanomien kriitikkona toiminut Leena-Maija Rossi toi ilmiön maanlaajuiseen tietoisuuteen artikkelillaan Turvaseksin Michelangelo (HS 16.1.1992). Jo aikaisemmin Kimmo Takala oli kirjoittanut aiheesta Siksi-lehteen (4/1986) ja Kaj Kalin Imageen (3/1990) – sen "seksinumeroon".

Häpeä vähän!

Ensimmäinen, mikä Tom of Finlandin piirroksissa pistää silmiin, on pullistelun estetiikka. Likimain joka kuvassa jokin lihaisa pyrkii ulos: ulos tiukoista farkuista, ulos paidansuusta, ulos nahasta. Pullistelu pursuilee kaapin logiikkaa. Nykysilmissäni teosten teemaksi nouseekin se, mistä ne vaikenevat: häpeä.
 
Tom2 Tom of Finland heiluttaa pride-lippua niin komeasti, että katsoja unohtaa helposti, kuinka hyperbolinen ylpeys itse asiassa toimii häpeän performatiivisena oireena. Kaikkea tätä railakasta rietastelua ei olisi ilman häpeän kulttuuria, jossa Touko Laaksonen joutui elämään.

”Shame is what makes us queer", kirjoittaa Eve Sedgwick, joka on pohtinut pervouteen liittyvää "häpeä-luovuutta". Häpeä tuottaa identiteettiä, pakottaa yksilöä työstämään sitä, mutta samaan aikaan häpeä myös nakertaa sitä.

Tom of Finlandin piirroksissa on häikäisevää häpeän kiiltoa, joka kohottaa niiden pornografisen draaman tragikoomisiin ulottuvuuksiin. Luvattoman halun performatiivista perua on ylimaallinen piirrosjälki, joka kehittyy sitä huikeammaksi mitä härskimmiksi aiheet käyvät. Herpaantumaton kynänjälki on (kielletyn) halun oire: fantasian täytyy vastata todellisuutta, jota se yrittää korvata, jotta se voisi ylittää sen, kummata sen. Lyijykynä on maaginen johdin pornon, taiteen ja elämän välissä: kuka kaipaa filmiä, kun paperi elää pelkän lyijyn voimalla.

Piirtämisen pornografia

Ralf Forsströmin oivalluksella lavastama Kluuvin näyttely mimikoi historiallista torjuntaa, joka ajoi homot hämäriin takahuoneisiin ja muihin kaapin tilallisiin ulokkeisiin.

Häpeällä vuoratussa "pimeässä" huoneessa häpesivät ne vähiten häpeävät, hävyttömimmin irstailevat kuvat. Tässä ympäristössä sling-vekottimeen laitettu "Älä koske!" -merkki muuttui ironiseksi: kuvat herättävät halun koskettaa – oli miehiin päin kallellaan tai ei – halun kajota noihin ihaniin ihoihin ja materiaalisiin pullistumiin, joissa lyijy on sulattanut nahat, denimit ja ihot yhdeksi erogeeniseksi piirrospinnaksi.

Taiteilijalle itselleen piirtäminen oli seksuaalinen akti: jonkinlaista pseudososiaalista masturbaatiota, kumppanina valtameren takainen yleisö, inspiraationa porno- ja muista lehdistä taltioidut valokuvat, joskus oikeat ihmiset, joiden fysiikka ei kuitenkaan koskaan "riittänyt".

Halun hyperrealistinen visuaalisuus on miehiseksi käsitteellistyvä fantasia, jota on harvoin harjoitettu näin häpeämättömästi, vieläpä "falliseen" piirtimeen saumattomasti nojaten. Mutta korskean liioittelun ja nöyrän piirtämisen välille virittyvä vinoilu asettaa teokset kieroon kulmaan suhteessa sukupuolijärjestelmään.

Vaikka Tom of Finlandin kuvaamat miehet poseeraavat frontaalis-fallisina pilareina, ihopinta elää pehmeän mukautuvaisena, (est)eettisenä, vastaanottavaisena.

Eläköön häpeä!

Tänä päivänä Tom of Finland -ilmiötä katselee toisin silmin kuin 1980-luvulla, jolloin kuvien riemukas sanoma hämmensi ennen näkemättömyydessään. Se pride, jota hänen kuvissaan (osin etuajassa) juhlittiin, on kärsinyt pahimmanlaisen inflaation. Nyt häpeä on tullut kaapista ulos.

Gay Shame -liike julistaa vastalausetta homouden normalisoitumiselle: "Oletko kyllästynyt toimimaan homodollareita havittelevien yhtiöiden maalitauluna? Jos olet, tule mukaan organisoimaan GAY SHAME -tapahtumaa, anti-assimilaationistista radikaalipervovaihtoehtoa ’pride’-kulutusjuhlinnoille!"

Tom of Finlandin taiteutuminen on sekin osa normalisoitumisprosessia, valtavirran flirttailevaa homostelua. Onko hänen kuvistaan tätä nykyä muuhun kuin pikaruoaksi "tiedostavalle" heteroyleisölle, joka on kulttuuriteollisuuden hom(e)opaattisen prosessin myötä oppinut katsomaan "sillä silmällä" – siis sietämään toiseutta, vaikkei välttämättä käsitt(ele)ämään sitä?

Kuinka ollakaan, Tom of Finlandin piirrostaiteen kääntöpuoli näyttäytyi Kluuvin galleriassa vain pari viikkoa aikaisemmin, edellisen näytteillepanijan, Reima Juhani Hirvosen (1963) näyttelyssä. Kahden näyttelyn perä-jälkeisyys toimii: on jotenkin kutkuttavan pervoa, että Kluuvin kalenterissa krapula tuli ensin, sitten vasta kekkalointi.

 
Reima-Hirvonen2

I’m So Sorry

Hirvonen on Enolla vaikuttava kuvataiteilija, jonka töitä ei ollut aikaisemmin kantautunut silmiini. Vaikka Hirvosen taide käyttää pornografista kuvastoa (vanhoista lehdistä leikattuja suttuisia torsoja, kaluja ja perseitä vähän nuoren Mapplethorpen tapaan), hänen taiteensa on kaikkea muuta kuin rattoisasti nautiskelevaa homo-ylpeilyä. Teoksissa on paikoin vinoa huumoria, mutta ennen kaikkea niissä on trauman makua.

Taiteilija Hirvosen saa kun laittaa yhteen Robert Mapplethorpen 1970-luvun työt, siis niitä kuuluisia X, Y ja Z -salkkuja edeltävät kollaasit (= miesruumis sitaateissa) ja Ulla Jokisalon leikellyt ja/tai kokoonkursitut naiset (= naisruumis sitaateissa), ja taittaa sekaan Cy Twomblyn haalean kerroksellisia tekstuureita (= maalauksen akti sitaateissa).

Genealogia ei varmaan ole taiteilijalle tietoinen, kuten tuskin sekään, että kaikkien näiden taiteilijoiden teoksia jäsentää hankala seksuaalisuus. Hirvosen työt luovat ikään kuin postuumisti, jälkijättöisesti homotaidetta, jota Suomessa ei varsinaisesti ollut 1960-1970-luvulla (tyyliin David Hockneyn varhaiset "Coming Out" -maalaukset).

Kluuvin gallerian seiniltä löytyi mm. verta vuotava peräaukko (I’m So Sorry), erilaisia akkunamuotoisia kurkistuskaappeja, pornolehtileikkeillä vuorattuja leikkimökkejä sekä lattialla jököttäviä "toteemeja", jotka palauttavat falloksen sattuvasti primitiivisen symboliikan tasolle. Valkoisiin lautaparruihin oli hakattu nauloja, ne olivat huokoisiksi haljenneita, hauraita falloksia.

Surkuhupaisaa soidinmenoa säestivät valokuvat peräaukoista ja kapisista pippeleistä, ilmat pihalla. Teosten nimet kertovat jo sellaisenaan paljon, ne toimivat myös tiedostamattomina aasinsiltana Tom of Finlandin tulevaan näyttelyyn: Fuck Me x 3, Darkroom, Sexbox, tai ironisemmin: Pojat ovat poikia tai Leikitäänkö kotia?

Arkaaisia haavoja

Hirvonen ei kuitenkaan tule – tai anna tulla – yhtä kepeästi kuin edeltäjänsä/seuraajansa Laaksonen. Tämä temporaalinen ambivalenssi on ylen kiintoisaa: pervoaikaa muodollisesti elävä Hirvonen "edeltää" homo-Tomia niin näyttelyaikataulullisesti kuin sisällöllisesti, paljastaen sen levottoman oireilun, joka jää Tom of Finlandin töissä näkymättömäksi.

Täydellisen viivan – pilkkua nussivan piirustuksen – vastakohtana Hirvosen työskentelyä leimaa hellyttävä arkaismi, joka ulottuu tekniikasta (joka on kömpelöä) ja tyylistä (joka on karkeaa) sisältöön, joka viittaa ajallisuuteen, muistiin, mielen sopukoihin ja "alkukokemuksiin".

Arkaismi puhuttelee myös teorian tasolla, sillä Hirvosen taidetta voi lukea kuvituksena Freudin pervoihin teorioihin: mieleen nousee muistumia anaalisuudesta, ambivalenssista, etupeppujen kansoittamista fantasioista, jotka säestävät freudilaista miehenhalua. Hirvosen taide on arka-istista myös siinä mielessä, että se – päinvastoin kuin Tomin pullistelu – aristelee, on herkeämättä hellänä.

Tomin miehet pyrkivät ulos, Hirvosen kääntyvät sisään. Mottonsa Hirvonen lainaa Jean Genet'ltä: "Kauneus ei voi lähteä mistään muualta kuin siitä haavasta, jota jokainen kantaa sisässään".

"Queer on poliittisesti väkevä termi", Eve Sedgwick toteaa, "koska se ei voi irtautua lapsuuden häpeän skenaariosta, vaan takertuu tuohon skenaarioon lähes loputtomana muutosvoimaisen energian lähteenä". Häpeä, Sedgwick esittää, on linkki kahden performatiivisen ulottuvuuden välillä, teatraalisen ja dekonstruktiivisen.

Hirvosen häpeän kuvat lähenevät jälkimmäistä, dekonstruktiivista tasoa, koska ne aktivoivat katsojan häpeän lähteille, kokemaan (itsekin toisen) häpeää tai vähintään eläytymään siihen. Arkaileva, arkaisoiva asenne on Tom of Finlandin hilpeän kaluteatterin toinen puoli. Se on käsitteellistä etäisyyttä halun kulttuurin, jonka kuvia se toistaa – yhtä pakonomaisesti, mutta toisin. 

Kun Reima Hirvosen ja Touko Laaksosen laittaa yhteen, päästään aika lähelle totuutta.

Kirjoittaja on taidehistorioitsija ja visuaalisen kulttuurin tutkija.

Tom of Finland, Kluuvin galleria, Helsinki 21.6.–27.8.2006
Reima Juhani Hirvonen, Kluuvin galleria, Helsinki 26.5.–11.6.; Galleria Napa, Rovaniemi 2.–20.9.2006

Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä