Tulosta sivuKiertokirjoittaja 4-06

Viestin kirjoitus: pe 5. toukokuuta 2006 15:52:01
From: taide@artists.fi
Subject: Ketjukirje

Arvoisa vastaanottaja,

Laitamme liikkeelle ketjukirjeen, jossa eri alojen ihmiset pohtivat taidetta omista lähtökohdistaan. On tutkittu, että kenet tahansa kaksi ihmistä voidaan yhdistää kuuden ystävän välityksellä. Ketjukirjeemme voi siis kahden lehden päästä olla kenellä ja missä päin maailmaa tahansa.

KIERTOKIRJOITTAJA 4

Otsikko: Vastaus Karjalaiselle
Lähettäjä: Pirkko Siitari
Profiili: Keravan taidemuseon johtaja
Kopio: Porin taidemuseon johtaja Esko Nummelin

Siinä ei ole mitään herooista, että museonjohtaja roikkuu katon rajassa asentamassa lamppuja tai liimaa osoitetarroja kutsukortteihin. Se on pienen museon todellisuutta.

Suomessa on noin neljäkymmentä museota, joissa työskentelee vain yksi museoammatillinen henkilö. Hänen vastuullaan on kaikki, mitä museoiden tehtäviksi on laissa kirjattu. Uusi museolaki edellyttää hyvää hyvyyttään, että museossa pitää olla vähintään kaksi museoammatillista työntekijää, jotta se voisi saada valtionapua.

Pienet museot toimivat pienissä kunnissa ja kaupungeissa. Kuinka monella niistä on varaa satsata lisää kulttuuriin? Mitä tapahtuu museoille, joissa jatkossakin on vain yksi ammattityöntekijä?

Pieniin toimijoihin liittyy kuitenkin paljon potentiaalia; pienet ovat ketteriä ja nopeita. Ne toimivat ilman raskaita hallinnollisia rakenteita tai hierarkioita. Ne voivat reagoida nopeasti ajassa liikkuviin taiteen ilmiöihin. Ne eivät ole riippuvaisia suurista yleisötavoitteista ja siksi – teoriassa – vapaampia sisältöjä suunnitellessaan.

Pienet ja rahattomat ovat oppineet, että elääkseen on verkostoiduttava ja tehtävä yhteistyötä. Erilaiset kansalaisjärjestöt, yritykset, museot ja erityisesti taiteilijat ovat pienen taidemuseon tärkeitä kumppaneita. Sisältöjä suunnitellaan ja rahoitusta haetaan yhdessä. Usein kuratointikin tapahtuu ryhmätyönä taiteilijoiden ja museon työntekijöiden kesken.  

Museoiden ei tarvitse tuottaa taloudellista voittoa, sanotaan uudessa museolaissa. On huvittavaa kuulla aina silloin tällöin museoille esitettyjä vaatimuksia tulosvastuullisuudesta tai kustannustehokkuudesta.

Pienet museot ja kulttuuriyksiköt ovat varsin tehokkaita, kun katsotaan kuinka paljon ne saavat aikaan palveluita ja yhteiskunnallista vaikuttavuutta vähillä varoilla. Ongelma on se, että suurin osa museoiden menoista kohdistuu rakenteiden ylläpitämiseen.

Vuoden 2004 museotilaston mukaan museoiden menoista 47,1 % oli henkilöstökuluja, 30,3 % kiinteistökuluja, 21,3 % muita toiminnan kuluja ja 1,6 % kokoelmahankintamenoja. Taidemuseoiden tilinpäätöksiä vilkaisemalla huomaa, että näyttelytoiminnan osuus voi olla esimerkiksi 10% ja kokoelmatoiminnan 1% .

Tutkimusta ei useinkaan edes mainita. Kuitenkin nämä toiminnot ymmärretään yleisesti  ja museolakiin kirjattuna museoiden tehtäviksi. Silti sisältöjen tuottamiseen satsataan ällistyttävän vähän.

Mitä vähemmän museolla on rahaa näyttelytoimintaan, sitä suurempi lasku lankeaa taiteilijalle. Kuinka moni museo maksaa taiteilijalle tuotantokuluja tai taiteilijapalkkioita?

Pienet museot selviävät juuri ja juuri minimistä (kuljetukset, vakuutukset, kutsukortit jne.), mutta on käynyt niinkin, että taiteilija on joutunut maksamaan nämä vähäisetkin menot. Ja kuitenkin koko taidemuseotoiminta perustuu taiteilijoiden tuotannoille! 

Tosiasiassa monet museot rahoittavat näyttelytoimintaansa taiteilijoiden apurahoilla tai yhdessä haettavilla avustuksilla. Jokaisesta näyttelystä tulee projekti, jonka rahoitus haetaan aina erikseen. Meille projektikierteessä eläville museoille jokainen sponsori on todella tärkeä, ja huoli yksityisen tuen vaaroista tuntuu lähinnä hurskastelulta.

Yritysten museoille antamasta tuesta puhutaan paljon, mutta sitä on vähän.
Pelottavampaa kuin että sponsorointi vaikuttaisi taiteen sisältöihin tai museoiden toimintatapoihin on se, että rahapulassaan museot saattavat ajautua ulkoa ohjautuviksi “tilanhaltijoiksi”, jotka ottavat näyttelyt sieltä mistä halvimmalla saavat.

Silloin näyttelyn tärkeimmäksi kriteeriksi tulee edullisuus ja oletettu vetovoimaisuus. Tässä skenaariossa museon oma tutkimus-, näyttely- ja kokoelmapolitiikka jäävät pelkiksi suunnitelmiksi.

Pienille museoille mikään näyttely ei todellisuudessa tuo niin paljon kävijöitä, että se muuttaisi niiden taloutta oleellisesti. Siksi ei ole mitään syytä edes yrittää olla viihdekeskus, joka kilpailee ihmisten vapaa-ajasta.

Sanotaan, että yleisö oikeuttaa museon olemassaolon, mutta se ei määrittele toiminnan sisältöjä. Vuorovaikutus yleisön ja yhteisön kanssa tapahtuu museoiden ja taiteen omista lähtökohdista, eikä se perustu katugallupeille.

Porin taidemuseo on toteuttanut kunnianhimoista nykytaiteen ohjelmaa pienessä kaupungissa pääkaupunkiseudun ulkopuolella. Siksi haluan antaa puheenvuoron museon johtajalle,Esko Nummelinille.

Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä