Tulosta sivuPääkirjoitus 4-06

PK palkki2
Kuva: Serge Tikanoff (yksityiskohta).
Siperia opettaa

Novosibirskin lentoaseman kello näyttää puolta kahdeksaa. Kone on laskeutunut kaksi tuntia myöhässä. Ökyrikkaiden kaupunkipanssariautoksi sopiva Hummer H3x käy noutamassa pari tyylikkäästi pukeutunutta ladya. Aurinko paistaa, ja mittari ponnistelee sitkeästi viidestä asteesta kohti kahtakymmentä. On aika ottaa taksi keskustaan.

Puolen tunnin ajosta kuljettaja pyytää 130 euroa. Saan kuitin ja maksan mukisematta paikallisen museoassistentin kolmen viikon palkan.

Iltapäivällä keskustelemme taiteesta Novosibirskin taidemuseon apulaisjohtaja Andrei Martinovin kanssa. Hän yrittää tuoda taidehistorian klassikoita ja kansainvälistä nykytaidetta Venäjän kolmanneksi suurimpaan kaupunkiin ja onnistuu siinä niin hyvin kuin olemattomilla resursseilla tai niistä huolimatta voi onnistua. Valokuvaan, grafiikkaan ja mediataiteeseen keskittyminen karsii kuljetuskuluja.

Nyt esillä on Düreriä. Me ripustamme alumiinille pohjustettuja valokuvia, jotka täyttävät monta laatikkoa. Ne on saatu rahdattua tänne osittain siksi, että Andreyn historioitsijapoika on töissä kuljetusfirmassa. Hinta on kohdallaan.
 
Andrei itse on entinen merifysiologi. Neuvostoaikana hän työskenteli Novosibirskin kupeessa sijaitsevassa eliittikaupungissa, jossa on vieläkin kymmeniä tutkimusinstituutteja ja Tapiolamainen puistokaupunkifiilis. Tutkijan elämä oli vakaata, tulevaisuus turvattu ja matkustaakin sai toisin kuin monet muut neuvostokansalaiset, jopa valtion tuella. Valtion tukemina mekin täällä olemme.

Perestroika synnytti uuden yhteiskuntajärjestyksen ja uuden eliitin: ne, jotka ostavat ja myyvät voitolla, ja ajavat Hummereilla. Andrein poika olisi mieluusti historioitsija, mutta kuka hänen palkkansa maksaisi? Andrei itse jatkaa satunnaisesti aiempaa galleristin työtään, että pääsisi matkustamaan — ja voisi ostaa hienompia ruokia ja viiniä. Parhaat asiakkaat eivät onneksi hintoja tuijota. Suomessa museonjohtaja pärjää hyvin palkallaan, mutta kansainvälisen kilpailukyvyn nimissä julkisen sektorin toimintaresursseja leikataan meilläkin.

Neuvostoaikana tiede ja taide olivat valtion erityisessä suojeluksessa — ja kontrollissa. Osa taiteilijoista ei vieläkään tiedä, mitä nyt pitäisi tehdä. The Blue Noses Groupin Konstantin Skotnikov tietää. Hän kulkee Harro Koskisen Sikavaakuna-pinssi rinnassaan ja lähettää terveisiä Suomeen. Sininenien lisäksi särmää kaupungin taide-elämään tuo vuonna 2003 perustettu Contemporary Art Terrorist -ryhmä, jonka keskeinen taiteellinen hahmo on parikymppinen Maxim Neroda.

CAT pitää taiteen tekemistä älyllisenä työnä ja poliittisena aktivismina, ei objekteja tuottavana käsityöläisammattina. Heidän ’monstraationsa’ suuntautuvat globalisaatiota ja ”markkinoiden loputtomalta näyttäviä mahdollisuuksia” vastaan. Konstantinin mukaan vain  nuorilla on varaa aktivistitaiteeseen: ”Muiden on ajateltava, mistä hankkia leipänsä.” Suomessa apurahat tasoittavat vähän taiteilijoiden kivikkoista taivalta.

Tempauksillaan CAT pyrkii osoittamaan vallan absurdit puolet. Poliisin mielestä esimerkiksi heidän May Day ’monstraatiossaan’ kantama Tanja, älä itke -kyltti oli anti-sosiaalinen (vaikka se ei edes viitannut ministeritasolle). Viidensadan ruplan sakot maksettiin 50 kopeekan pikkurahalla, mikä aiheutti pankissa odotettua hämminkiä.

Taiteilija on se, joka luo oman historiansa, eikä jää passiivisena odottamaan, että joku muu määräisi suunnan, on aktivistien varteenotettava muunnelma ’jokainen on taiteilija’ -ajatuksesta. 

Arja Elovirta, Novosibirskissä 30.8.2006

Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä