Tulosta sivuDuane Hanson

Hanson-sisasivu
Duane Hanson, Kiinalainen opiskelija, 1989 – 1990. Maalattu korimassa ja sekatekniikka. © VG Bild-Kunst, Bonn, 2006. Courtesy of the Institut für Kulturaustausch.

Duane Hanson etäännyttää – ja pakottaa katsomaan

Duane Hansonia voidaan pitää poptaiteen kriittisenä perillisenä. Hänen ensimmäinen hyperrealistinen teoksensa kuvasi laittomassa abortissa menehtynyttä naista. Se nostatti kiihkeän arvokeskustelun ja teki Hansonista kiistellyn hahmon Etelä-Floridan taidepiireissä.

Teksti: Teemu Mäki

Eräässä lukion äidinkielen oppikirjassa oli 1980-luvun lopulla kuva lihavasta naisesta täpötäysien ostoskärryjen kanssa. Ohessa ei ollut kuvatekstiä, eikä muutakaan selitystä. Näsäviisaana taideteininä satuin tietämään, että kuvassa oli yhdysvaltalaisen Duane Hansonin (1925–1996) veistos.

Luokkatoverini ja opettajani eivät uskoneet. He pitäytyivät näkemyksessä, että kirjan laatija nyt vain oli halunnut kuvittaa yhden aukeaman arkisella shoppailukuvalla. Hyperrealistisen taiteen efekti jäi sillä kertaa puolitiehen, veistosta luultiin eläväksi.

Hyperrealistinen, fotorealistinen, superrealistinen tai veristinen maalaus- ja veistotaide on monipuolinen ilmiö. Taiteilijoilla ei välttämättä ole muuta yhteistä kuin samantapainen käsiala. Yhteinen on myös mekanismi, jolla genren teokset kaappaavat yleisön mielenkiinnon. Teosten viehätys ei perustu samastumiseen, vaan paremminkin kontrastiin: mahdollisuuteen nähdä jokin asia äärimmäisen tarkasti ja samanaikaiseen pakkoon ottaa siihen etäisyyttä.

Siinä on realismin ja superrealismin ero.

Edellinen on jäljittelevinään elämää, ja onnistuessaan tekee sen niin uskottavasti, että yleisön samastuminen teoksen henkilöihin ja tapahtumiin on lähes täydellistä. Jälkimmäinen taas jäljittelee elämää niin objektiivisen tarkasti, että se vieraannuttaa, pakottaa katsomaan tuttua ja tavallista tuoreesti pohtien.

Ylirealistiset tyylit ovat siis realismin vastakohta, ne menevät realismin reunan yli ja putoavat toiseen äärimmäisyyteen, etäännyttävien ja keinotekoisuuttaan korostavien tyylien joukkoon. Auguste Rodinin veistokset ovat eloisia, vaikka niitä ei voi erehtyä luulemaan eläviksi, mutta Hansonin veistokset hyytävän elottomia, vaikka niitä voisi erehtyä moikkaamaan.

Hanson kuvasi rakennustyöläisiä, poliiseja, siivoojia, lääkäreitä, lentokentällä odottavia lomamatkalaisia, kadulle simahtaneita alkoholisteja, kirpputorimyyjiä, talonmiehiä, perheenäitejä automarketissa, autokauppiaita ja niin edelleen. Tavallisia ihmisiä tavallisissa tilanteissa ja asennoissa.

Varhaisteoksissa ihmiset ovat pääasiassa erilaisia uhreja: raiskauksen, rasismin, köyhyyden ja sodan runtelemia yksilöitä. Heidät on esitetty pateettisella tyylillä, joka on eräänlainen kolmiulotteinen jenkkiversio saksalaisen Käthe Kollwitzin (1867–1945) epäkohtienosoittelutaiteesta.

Myöhemmissä teoksissaan Hanson siirtyi kylmempään ja objektiivisempaan ylirealismiin eikä enää valinnut malleiksi ilmeisiä uhreja. Nämä teokset – tai niihin päättelemäni sisäistekijät – pyrkivät lakonisesti ”näyttämään ihmiset sellaisina kuin he todella ovat”. Se ei tarkoita vain ylirealistista näköisyyttä, vaan yritystä tiivistää yksilön elämä arvoineen ja käytäntöineen yhteen näkymään, yhteen tilanteeseen ja asentoon.

Objektiivisuutta teeskentelevästä tyylistään huolimatta teokset ovat usein voimakkaasti manipuloivia ja suorasukaisen kantaaottavia. Kliseitä pelkäämättä Hanson toistaa tilanteita, joissa ihminen pönöttää arkisen yltäkylläisyyden keskellä tavalla, joka saa hänen lihavuutensa näyttämään henkiseltä ähkyltä ja ympäröivän yltäkylläisyyden silkalta roskalta.

Ostoskärryissä on ostajansa ja luonnon tappava määrä huijaavaa roinaa. Ruohonleikkurin ratissa istuu sen muodon täydentävä, laardipyramidin muotoiseksi tylsistynyt heppu. Pullea bodari ei poseeraa voitonvarmana vaan istuu neuvottoman ja aran näköisenä nurkassa.

Hanson kuvasi mallinsa aina pysähtyneissä asennoissa. Syy on osittain tekninen (istuvasta mallista on helpompi ottaa valumuotti kuin juoksevasta) ja taktinen (istuvan ihmisen näköistä veistosta voi luulla eläväksi, mutta kesken liikkeen pysäytettyä juoksijaveistosta ei), mutta Hanson vie pysähtyneisyyden vielä pitemmälle: useimmat mallit näyttävät vajonneen mietteisiinsä, ottavan etäisyyttä itseensä ja siihen, mitä olivat äsken tekemässä.

Joissakin teoksissa tämä näyttää filosofoinnilta, jossa ihminen arvioi uudelleen elämäänsä, mutta yhtä monissa tilanne näyttää vain säälittävältä avuttomuudelta, kuin ihmisen ajatus olisi katkennut ja hän havahtuisi tyhjänä ihmettelemään: ”Kuka olen, mitä täällä teen ja minkä ihmeen takia?”

Teokset, joissa alkoholisti lojuu kadulla ja teokset, joissa työläinen alistuneesti istuu raksalla, moppaa nurkkia tai leikkaa ruohoa, ovat luokkayhteiskuntaa vastaan. Kulutuskulttuuria pilkkaavat teokset, joissa paksukaiset työntävät itsensä kokoisia ostoskärryjä. Eksistentialismi hiipii mukaan vauraampia tai paremmannäköisiä kuvaavissa teoksissa, sillä heidänkin olemuksensa on neuvoton, kuin malli kysyisi kaiken saavutettuaan: ”Tässäkö tämä nyt oli?”

Eksistentiaalinen hätä ja totaalinen yksinäisyys nousee pintaan varsinkin teoksissa, joissa on useita, toisiaan kaihtavia ihmisiä.

Hanson yhdistää siis lakonisesti vasemmistolaisen luokkayhteiskunta- ja kulutuskulttuurikritiikin eksistentialistiseen elämän tarkoituksettomuuden vatvomiseen. Sivilisaatiokritiikkiinkin hän yltää, sillä ylirealistinen tyyli usuttaa ottamaan teosten ihmisiin niin suurta etäisyyttä, että heitä alkaa katsoa monituhatvuotisen sivilisaation tuotteina.

Tuossa on aineellisen puutteen kukistanut ja taikauskosta vapautunut uusi uljas ihminen! Mutta mitä tuo suvereeni tekee tällä vapaudellaan, jota kukaan ihmislajin historiassa ennen häntä ei ole saavuttanut? Hän juoksee työn ja vapaa-ajan oravanpyörässä, jossa työ on latistunut pelkäksi rahan ja meriitin keräämiseksi ja vapaa-aika hyödykkeiden rohmuamiseksi ja lihaläjänä lojumiseksi.

Ahdistavinta tai kriittisintä teoksissa on juuri tämä, elämän näyttäminen työn ja vapaa-ajan vuorotteluna, jossa työ on silkkaa suoneniskentää ja vapaa-aika ajantappoa.

Hanson tuo taidepyhättöön tavallisia ihmisiä pronssimöykyiksi ikuistettuina, ja vaatii meitä tunnustamaan, että elämän ydin on näissä rujoissa hahmoissa, ei mainosten luomissa fantasioissa, Michelangelon David-patsaassa tai Donald Juddin kliinisessä formalismissa. Virheettömän coolien mainosesikuvien rumputulessa, Hansonin tavisten naurettavuus voi olla myönteistä, kannustaa meitäkin vapautumaan hyvältänäyttämisen taakasta.

Toisaalta Hanson näkee samassa kulutuskapitalistisessa tavallisuudessa myös aitoa surkeutta, turtumusta ja elämäntunnon hiipumista, aivan arkkisynkistelijä Oswald Spenglerin ja Theodor W. Adornon hengessä.

Tämä kaksisuuntaisuus ei kuitenkaan ole niin ristiriitaista kuin voisi luulla, sillä viestit voi yhdistää vaikkapa plakaatiksi: ”Älä häpeä tavallisuuttasi, sitä ettet ole rikas, kauniina pidetty ja kadehdittu – mutta älä myöskään tyydy siihen, vaan etsi elämääsi intohimoa jostain kyynisesti tuotteistetun kulutushurman tuolta puolen.”

Hansonin keinoista ja yleistyksistä voisi ärsyyntyä. Huutaa, että köyhä ja lihava voi olla aivan yhtä onnellinen ja älyltään säkenöivä kuin joku äveriäs ja sähäkämmän näköinen. Ja kyllä kenet tahansa saa näyttämään neuvottomalta ja masentuneelta, jos hänet kuvaa ilmeettömänä tyhjyyteen tuijottamassa – turha tästä jiposta on yrittää tehdä mitään yhteiskunnallis-filosofisia johtopäätöksiä.

Kaikkiin tulkintoihin ja vastaväitteisiin hänen teoksensa voivat kuitenkin vastata, että tulkinta on kokonaan katsojan projisoima, Hanson vain kopioi tarkasti yksilön ulkoisen olemuksen. Teokset voivat puolustautua myös sillä, että paasaavasta yhteiskunta- ja elämäntapakritiikistään huolimatta ne ovat empaattisia. Ne eivät pilkkaa mallejaan, vaikka saattavatkin väittää mallien elämäntapaa kelvottomaksi.

Toisaalta vastuun sysääminen kokonaan katsojalle antaa myös mahdollisuuden ohittaa teokset kepeästi. Moni katselee niitä joko omahyväisesti – ”just tollasia ovat havaiji-paitoihin pukeutuvat ja ymmärtämättömät jenkkituristit, onneksi en minä” – tai lempeän empaattisesti pelkkänä tavallisuuden emansipaationa – ”tollasia lökäpöksytaviksiahan me kaikki ollaan, eikä vaatemainosten supercooleja, hienoa että taide antaa meille luvan olla mitä ollaan”.

Hansonin teokset ovat kuitenkin terävimmillään, kun niiden huumorista nauttiessaan ottaa samalla vakavasti niiden esittämän haasteen: ”Tässäkö elämä todella on? Tähän latteuteenko minunkin elämäni tiivistyy?”


Kirjoittaja on Helsingissä asuva taiteilija.


Duane Hanson – Veistoksia amerikkalaisesta unelmasta
Taidemuseo Tennispalatsi, Helsinki, 15.6.–30.9.

Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä