Tulosta sivuKarin Mamma Andersson Taidehallissa

heimat land pieni
Karin Mamma AnderssonHeimat Land, 2004. Akryyli ja öljy kankaalle 80 x 280 cm. Courtesy of Magnus Karlsson, Stockholm; Stephen Friedman Gallery, London; and David Zwirner, New York.

Karin Mamma Andersson pitää hauska

– ja maalaa melankoliaa

Karin Mamma Andersson ei päässyt Taidehallin näyttelynsä avajaisiin, koska loukkasi jalkansa. Hän tuli katsomaan näyttelyä vasta muutamia viikkoja avajaisten jälkeen. Jonni Roos seurasi taiteilijan kintereillä hänen luodessaan ensimmäisiä silmäyksiä näyttelyynsä.

Teksti: Jonni Roos

– Olen utelias [nauraa]! Maalla tapahtuneen kaatumisen seurauksena Karin Mamma Anderssonin jalka on murtunut, ja hoitoon pääsyn pitkittyminen oli pahentanut vaivaa niin, että hän vielä Taidehallissakin kyynärsauvoihin nojautuen.

– Teimme kyllä pienoismallin näyttelytiloista, ja suunnittelin näyttelyn sitä apuna käyttäen, mutta onhan se aina eri asia olla paikan päällä. Pienoismallin avulla suunnitteleminen on kuin nukeilla leikkimistä.

– Minusta tämä vaikuttaa ihan hyvältä, mutta en oikein osaa vielä sanoa ripustuksesta mitään. Se on aina yllätys, miten maalaukset suhtautuvat toisiinsa tilassa. Jotkut maalaukset puhuvat keskenään ja voi olla, että ne puhuvat liikaa. Mutta en osaa sanoa vielä.

Andersson vaikuttaa paljon iloisemmalta ja lämpimämmältä kuin maalauksensa, joita leimaa kaikkialle ulottuva melankolian ja hiljaisen poissaolon tuntu. Hän nauraa paljon ja hänen kanssaan on helppo olla.
Niinpä kysynkin häneltä suoraan, mistä hänen taiteen tekemisessään on kyse.

– Taide on minun työni. Se ei ole sellainen työ, johon menen arkipäivisin yhdeksästä viiteen, vaan se on työ, joka liittyy koko elämääni. Olen töissä tavallaan koko ajan, silloinkin kun en maalaa.

– Ajattelen teoksiani koko ajan, suunnittelen tulevaa, näen ympäristössä jotain mikä vaikuttaa tekemiseeni, luen kirjoja ja sanomalehtiä, käyn teatterissa tai elokuvissa – kaikki se liittyy omaan kehitykseeni. Joskus on vaikea sanoa, mitä oikeastaan haluan taiteilijana, koska se mitä haluan koskee koko elämää. Se on elämää koskevaa tarinankerrontaa. Maalaaminen on vain pieni hetki tässä kokonaisuudessa.

2006 ANDMA0043-1.200
Karin Mamma Andersson, Coming Home, 2006. Akryyli paneelille, 122 x 160 cm. Alkukesästä 2006 teos oli esillä taiteilijan Rooms under the Influence -näyttelyssä David Zwirner -galleriassa, New Yorkissa.
Taide ja elämä siis kulkevat yhdessä, ei niin että pitäisi valita jompikumpi?
– Kyllä minulle taide ja elämä ovat yhtä. Teokseni voivat olla hyvin henkilökohtaisia, mutta joissakin teoksissa on kyllä kyse jonkun muun elämästä. Mutta muistan kun suunnittelimme tätä näyttelyä Tukholmassa. Ajatuksena oli vain, että isot maalaukset ovat yhdessä salissa. Niissä on kuvia ulkoilmasta, ei pelkästään maisemia, mutta niissä katsotaan jotain kaukaa.

– Näissä keskisalin teoksissa on intiimimpi tunnelma. Ne ovatkin lähinnä sisätiloja kuvaavia maalauksia. Tuollakin teoksessa (Coming home, 2006), jossa nainen kävelee lapsen kanssa, on kyse intiimistä tilanteesta. Ehkä he ovat menossa kotiin tai jotain, en tiedä. Näyttelyä tehdessäni yritän pitää tietyt tarinat erillään toisistaan.

– Toisinaan olen tehnyt kokonaisen joukon maalauksia johonkin tiettyyn näyttelyyn. Sellaisia maalauksia on vaikeaa erottaa toisistaan, koska ne tarvitsevat toisiaan. En tarkoita että niiden pitäisi aina olla yhdessä, mutta näyttelyssä ne voivat tukea toisiaan.

Huomautan Andersonille, että hän viittasi ”kehitykseen” puhuessaan elämän ja taiteen suhteesta. Voiko siis sanoa, että hänen elämässään ja taiteessa on kyse kehittymisestä? – Totta kai! Ei sillä ole alkua tai loppua, se on prosessi joka etenee koko ajan.

Niin, mutta meneekö se suoraviivaisesti eteen päin vain kiertääkö se ympyrää? – [Naurua] Ikävä kyllä kehitykseni menee aika paljon nimenomaan ympyrää. Aina välillä luulen edenneeni kauas itsestäni ja omasta ajattelustani, mutta kun käännyn, huomaan että olen taas aivan samassa paikassa. Huomaan sen myös teemoistani. Jotkin niistä toistuvat teoksissani aina vaan. En osaa sanoa, miksi niin on. Joskus päätän, että en enää koskaan maalaa koivuja, mutta silti niitä ilmaantuu teoksiini.

No kuinka silloin koet sen? Onko siinä jotain kammottavaa vai tervehditkö niitä ilolla? – Sekä että. Kun avasimme tämän näyttelyn Moderna Museetissa ennen Taidehallia, minun oli hyvin helppo katsoa niitä maalauksia, jotka olen tehnyt seitsemän viime vuoden aikana. En ollut nähnyt monia niistä pitkään aikaan ja oli jännää nähdä ne taas. Sillä hetkellä en maalannut aktiivisesti vaan tein näyttelyluetteloa ja muita asioita. En maalaa keväisin.

– Tällä hetkellä maalaan taas, ja nyt vanhojen teosten katsominen on minulle vaikeampaa. Aloitin maalaamisen jälleen noin kuukausi sitten ja pääni on täynnä muita ajatuksia ja ideoita. Jalkani ovat vielä heikot. Mutta nyt kun katson näitä maalauksia, en osaa katsoa niitä sillä tavalla avoimesti. Harmi sinun kannaltasi, kun nyt haluaisit puhua näistä. [Naurua] Minä vitsailen vain.

– Taimmaisessa salissa on teoksia viimeisiltä kolmelta vuodelta. Nämä kaksi tässä ovat viimeisestä New Yorkin näyttelystäni. (Rooms under the influence, 2006).

Näyttelyluettelossa on tämä mainio kohta Kim Levinin jutussa, jossa hän lähettää sinulle sähköpostia ja kysyy, mille huoneet tässä ovat alttiina. Ja sinä vastasit, että huoneet ovat alttiina vaikutukselle koko ajan. Se on hauska ajatus. – Niin, mutta se on totta.

about a girl iso
Karin Mamma Andersson, About a Girl, 2005. Akryyli ja öljy kahdelle paneelille,
122 x 160.Courtesy of Magnus Karlsson, Stockholm; Stephen Friedman Gallery, London; and David Zwirner, New York.

Niinhän ihmisetkin koko ajan ovat vaikutuksen alaisena. Ja sinä vaikutat heihin maalamalla. – Niin juuri. Näin teatterissa Jean-Paul Sartren tekstiin tehdyn näytelmän pari päivää sitten. Hän kirjoitti sen toisen maailmansodan jälkeen. Mutta ohjaaja oli tietysti tehnyt tekstistä oman tulkintansa ja pistänyt siihen paljon meidän omaa aikaamme koskevaa sisältöä. Niinpä Sartren alkuperäinen tekstikin on altis vaikutukselle. Se on vain pohjatarina, jonka päälle me kasaamme uusia tarinoita.

– Ja niinhän me kaikki teemme omissa elämissämme. Meillä on pohjakertomus, se, millainen on suhteemme vanhempiimme tai kuolemaan. Tai ehkä haluamme perustaa uuden perheen ja saada lapsia. Ehkä pohjatarina on jokin sairaus. Nämä asiat ovat samanlaisia, joita ihmiset ovat kohdanneet elämässään vaikkapa 150 vuotta sitten.

– Monet asiat ympäristössämme ovat toki muuttuneet: me emme enää ratsasta hevosilla, meillä on autot, lennämme lentokoneilla. Nyt lennämme kyllä ilman kahvia, kuusi vuotta sitten oli tavallista, että lentokoneessa sai kahvia. Kaikki muuttuu koko ajan. Kun olin Helsingissä ensimmäistä kertaa kahdeksankymmentäluvulla, kaikki tekstit olivat ensin suomeksi ja sitten ruotsiksi, ja kaikki osasivat suomea ja ruotsia [uskokoon ken tahtoo, toim. huom.], nyt englanti on useimmille suomalaisille toiseksi paras kieli. Isotkin asiat muuttuvat.

Minusta näyttää lisäksi siltä, että teoksesi ovat nekin seurausta alttiina olosta: eikö tämä olekin aika pitkälti taidetta joka syntyy toisesta taiteesta, kuvia joiden aiheena ovat toiset kuvat.

– Joskus. Aikaisemmin minulla oli tapana pitää taiteelliset vaikutteet salassa. Opiskelijana seurasin paljon toisten taiteilijoiden jalanjälkiä. Monet heistä olivat kyllä jo silloin kuolleet. Seurasin heitä hyvin kiinteästi ja minua hävetti se aina. Yritin jättää heidät, mutta huomasin palaavani heidän seuraansa aina vain. Sitten tulin ajatelleeksi, että onkin parempi tunnustaa avoimesti, mistä olen löytänyt ainekseni. Siitä tuli myös eräänlaista kunnian osoittamista.

– Nykyisin teokseni eivät kyllä enää ole niin paljon teoksia muiden teoksista. En enää katso niinkään jonkun tietyn taiteilijan teoksia kuin taiteen eri traditioita. Viimeisen vuoden aikana olen esimerkiksi ollut hyvin kiinnostunut aasialaisesta puupiirrosperinteestä. Katson miten värit rinnastuvat toisiinsa, millaisia rakenteita teoksissa on, millaisia materiaaleja. Vaikutteet ovat nyt diffuusimpia kuin ennen. Ennen minulla oli idoleita. Aloitin kaikki päiväni katsomalla heidän töitään.

Karin Mamma Andersson Kuva JH Engström
Karin Mamma Andersson. Kuva: J. H. Engström.
Olen saanut sen vaikutelman, että olet ensisijaisesti kiinnostunut maalauksellisista asioista, väristä, sommitelmasta ja niin edelleen, ja tarinankerronnan taso on jotakin, mikä tulee teoksiisi tiedostamatta.

– Niin se on aina minulla ollut. Minusta on hyvä aloittaa niin, että en tiedä tarkkaan mitä tarinaa olen tekemässä. Näin se jokin voi kasvaa vaivihkaa työskentelyn edetessä. Toisaalta voi olla niin, että haluan jotain aivan tarkkaan määrättyä, esimerkiksi näyttää jotkin kaksi väriä yhdessä.

– Usein kun olen nukahtamaisillani näen väriyhdistelmiä tai jotain sellaista ja silloin ajattelen, että tuota minun täytyy kokeilla, pistää yhteen tuo harmaa, sininen ja punainen. Ja ne ovat aivan tiettyjä sävyjä. Yleensä käy kuitenkin niin, että työskennellessäni unohdan alkuperäiset ideani.

Ovatko tuollaiset väreihin liittyvät ideat sinulla hetkellisiä, vai kestääkö mielenkiintosi niihin pitkään? Voitko esimerkiksi kertoa, mitkä sävyt sinua nyt kiinnostavat? – Ne voivat kiinnostaa minua vuosikausia! Toisaalta kun olen käyttänyt joitakin sävyjä paljon, kyllästyn niihin ja koen, että minun pitää tehdä jotain muuta.

– Tänä syksynä olen työskennellyt pelkästään sellaisten värien kanssa, joista en pidä [nauraa]. Se on aika harvinaista minulle. Kynsilakka, keltainen ja oranssi ovat huono yhdistelmä, mutta nyt maalaan niillä [nauraa].

Mutta se näyttää antavan sinulle iloa! Jo pelkästään siitä puhuminen. – Totta kai! Jos minulla ei ole hauskaa, en voi työskennellä. Jos en voi hyvin kun olen työhuoneellani, menen nukkumaan. Jos minua kyllästyttää, menen nukkumaan.

Ja se auttaa? – Tietysti! Tosin, kun herään minua harmittaa, että olen nukkunut kaksi tuntia ja sitten minun täytyy tosiaan työskennellä.

Kun katson kuviasi minulle ei tule ensimmäisenä mieleen, että niitä olisi ollut hauskaa tehdä. Minusta niissä on sellainen yleinen melankolinen vire.
– Niinkö? Niin, en tiedä hyväksytkö sinä tämän näkemyksen vai et.

– Olen todella kiinnostunut melankoliasta, surusta ja ihmisten hämärästä puolesta. Mutta taiteellinen työ itsessään on eri asia kuin olla kiinnostunut jostain taiteellisesta teemasta. Jos mielialani maalatessa olisi alavireinen, niin ei minun silloin pitäisi olla kiinnostunut melankoliasta. Päinvastoin!

– Luin joskus kymmenen vuotta sitten Ingmar Bergmanin Laterna Magicaa, hän kirjoittaa siinä, että tehdessään synkintä ja tumminta elokuvaansa hän eli elämänsä onnellisinta aikaa, mutta komedioita tehdessään hän aina voi huonosti. Nämä asiat ikään kuin tasapainottavat toisiaan. Luulen, että minä toimin vähän samalla tavalla. Jos haluat työskennellä melankolian kanssa, sinun itsesi pitää olla todella vahva.

Muuten melankolia voisi viedä sinut mennessään? – Niin, ehdottomasti! Syvälle, syvälle, syvälle [nauraa].

Olet sanonut, että et lue
kovin paljon. Voitko jakaa meidän kanssamme sen, mitä olet lukemassa? – Pari vuotta sitten päätin keskittyä lukemaan klassikoita. Minun elämäni ei ole niin pitkä, että minulla olisi aikaa lukea muuta. Jos luen viisi tai kuusi klassikkoa vuodessa, niin eihän se ole paljon.

– Mielestäni nykyisin julkaistaan paljon niin huonoa kirjallisuutta, että vaikka sen joukossa olisi muutama superhyvä tulevaisuuden klassikko, niin minä en ole se henkilö, joka löytää ne. Muut saavat puolestani lukea kymmenen huonoa kirjaa ja löytää yhden hyvän. Minä seuraan sitä, mitä ihmiset suosittelevat. Jos joku suosittelee jotain ajankohtaista kirjaa, niin tietysti minä luen.

No mutta suosittele sinä meille nyt jotain! – Minulle suositeltiin kesällä ruotsalaisen Stig Larssonin kirjaa, enkä minä pidä siitä ollenkaan. Olin aivan tuohtunut ja soitin tuolle henkilölle ja huusin että ”oletko hullu” [nauraa]!

– En kylläkään varsinaisesti lukenut sitä vaan kuuntelin sen äänikirjana, kun ajoin Ruotsin Lapista etelään. Matka kesti 16 tuntia, joten ehdin kuunnella kaikki cd:t. Juuri nyt luen Ernst Hemingwayta. Hän on hyvä [nauraa]. Ja tämä on ensimmäinen kerta. En ole lukenut häntä aiemmin.

– Käytän enemmän aikaa elokuvaan ja teatteriin. Kun olen menossa nukkumaan olen aina niin väsynyt että teen mieluummin sudokua kuin luen.
Haluatko sinä suositella jotain? – Joo, lähetän vaikka sähköpostia jos keksin jotain.

Nattcafé
Karin Mamma Andersson, Nattcafé – Only the Nights are New, 2005. Akryyli ja öljy paneelille, 61 x 244. Courtesy of Magnus Karlsson, Stockholm; Stephen Friedman Gallery, London; and David Zwirner, New York.
Minusta maalauksissasi on olennaista niiden monikerroksellisuus, se että niissä on paljon kaikenlaista. Yhdistät maalikerroksia, muistikuvia, unia, elokuvia, lukemiasi kirjoja. – Se on totta. Usein kylläkin laitan niihin ihan liikaa. Silloin minun täytyy ryhtyä poistamaan. Tuo musta teos tuolla (Nattcafé, 2005) on hyvä esimerkki.

– Siinä oli liikaa kaikkea ja minun täytyi peittää osia siitä mustalla. Joskus käytän spray-maalia. Usein käytän sitä silloin, kun haluan poistaa maalauksesta ihmisiä. joista en pidä. Ja spray on hyvä siihen hommaan?
– Joo.

On hauskaa, että koet noin voimakkaita tunnereaktioita maalaamiasi ihmisiä kohtaan.– He tuntuvat aivan kuin oikeilta ihmisiltä. Yleensä en anna heidän katsoa suoraan maalauksen katsojaa. Oletko huomannut, että näyttelyssä on vain yksi maalaus, jossa ihminen katsoo suoraan katsojaan?

Niin, hassua että mainitsit tästä, koska minulle tulee vaikutelma että ihmisesi ovat kuin nukkekodin nukkeja. – He ovat niin keskellä omaa elämäänsä, ei heillä ole aikaa luoda kontaktia katsojaan. Minä pidän tästä ajatuksesta, että seuraamme ihmisiä, mutta he eivät huomaa sitä.

Ai että tässä on voyerismikin mukana? – Ihan niin kuin peep-showssa. Puhuin amerikkalaisen runoilija Christian Hawkeyn kanssa, ja se julkaistiin kulttuurilehti Bombissa keväällä (www.bombsitebeta.com). Hän sanoi, että hän pitää tästä maalauksesta (Leftovers, 2006), koska hänestä oli mukava nähdä kuinka tämä ihminen maalauksessa herää aamulla, menee suihkuun ja polttaa savukkeen. Hän oli aivan varma, että maalauksessa olevat monet hahmot ovat yksi ja sama henkilö. Minä taas ajattelin, että siinä on monta ihmistä.

– Minä ajattelen, että siinä on huone jossa on monta nuorta opiskelijaa. Heillä on ollut juhlat edellisenä iltana ja tämä on seuraava aamu. Yksi nukkuu tuolla ja toinen tuolla. Mutta kun Hawkey kirjoitti tästä kuvasta, rupesin ajattelemaan, että ehkä siinä sittenkin on vain yksi ihminen.

– Joskus on hyvin mielenkiintoista kuulla, mitä toiset näkevät teoksissani. Joskus he näkevät kaiken eri tavalla kuin minä, ja minä voin hyväksyä heidän ideansa jopa paremmiksi kuin omani. Se on erikoista. Mutta en ole aina ihan varma siitä, mitä minä oikeastaan teen [naurua].

2006 ANDMA0045-1.200
Karin Mamma Andersson, Leftovers, 2006 . Akryyli ja öljy paneelille, 122 x 160 cm. Courtesy of Magnus Karlsson, Stockholm; Stephen Friedman Gallery, London; and David Zwirner, New York.
Niin että nämä asiat ovat pitkälti tiedostamattomia sinulle. Tietoisesti työskentelet lähinnä maalauksellisten ongelmien tasolla. – Kyllä.

– Tässä teoksessa lähtökohta oli teatterin näyttämöllä oleva tilanne. Katsoin mustavalkoista kuvaa jostakin esityksestä. Muutin joitakin asioita muun muassa sommitteluun liittyen. En kovin paljoa kuitenkaan. Idea oli yksinkertaisesti tehdä pienestä huoneesta näyttämö. Kammerspiel, tiedäthän. Sellainen on hyvin mielenkiintoista: ihmiset kulkevat sisään ja ulos eri ovista [nauraa].

Kaikki vaikuttaa kaikkeen. On ympäristöjä ja konteksteja. Seinät vaikuttavat ihmisiin, ihmiset seiniin. On taiteilija, joka tekee taidetta ja taiteen historiakin on siellä. Kuvat vaikuttavat toisiinsa, ja sitten on kirjallisuutta, elokuvia ja teatteria.

– Joo, mutta vähän tuota kaikkea, sillä helposti tulee liikaa. Pitää myös osata olla selektiivinen, pitää osata päättää, millä jalalla haluat seistä [tasapainottelee kävelysauvoillaan]. Vaikka minua kiinnostavat kaikenlaiset asiat, minun pitää osata jossakin vaiheessa sanoa mitä tarkkaan ottaen olen tekemässä. Siksi en halua ihmisiä työhuoneelleni.

– Kun työskentelen, olen kaoottisessa tilassa. Se on hyvä tila, mutta kadotan langanpätkät jos joudun silloin olemaan vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa. Sillä hetkellä minua ei saa häiritä. Se voi nyt kuulostaa kaoottisemmalta kuin se onkaan, kyllä minä oikeastaan tiedän, mitä olen tekemässä, mutta sitä on vaikea sanoa tarkkaan. Mutta tämä on kaikille luoville ammateille yhteistä. Kaikkien täytyy jossakin vaiheessa luottaa johonkin aavistuksenomaiseen, tiedostamattomaan. Täytyy kyetä seuraamaan ääniä jotka ovat jossakin taustalla.

– Tuossa maalauksessa (Cul-de-Sac, 2006) jotkut ihmiset pitävät noita koivuja olennaisina. Minulle olennaisinta siinä on kuitenkin tuo kammottava rakennus. Eikö olekin kammottavaa kun kuljet metsässä, jossa ei ole mitään ja sitten näet tuollaisen?

2006 ANDMA0050-1.200
Karin Mamma Andersson, Cul-de-Sac, 2006. Akryyli ja öljy kankaalle, 61 x 160 cm. Courtesy of Magnus Karlsson, Stockholm; Stephen Friedman Gallery, London; and David Zwirner, New York.

Haluaisitko tietää mitä siellä on sisällä?–  En! [Näyttää kauhistuneelta]. Haluat vain maalata sen. – Niin. Siinä on tietysti myös tämä geometrinen muoto, joka on maalauksellisesti kiinnostava. Olen menossa abstraktiota kohti. En ole abstrakti taiteilija, ehdottomasti en ole. Mutta olen menossa yhä enemmän ja enemmän siihen suuntaan.

Monet taiteilijat sanovat, että mitä enemmän maalaa, sitä enemmän abstraktio kutsuu. – Se johtuu siitä, että sitä on niin kyllästynyt kertomaan, mitä missäkin teoksessa tapahtuu, kun ei se tarina ole mitään olennaista. Ei se ole niin tärkeää kertoa tarinoita. Enkä ole edes varma mitä tarinoita haluan kertoa.

– Toisaalta se on kylläkin ollut minun työtapani. Enkä halua menettää psykologisia tasoja, joita teoksissani on, tunnetta ja melankoliaa.  Mutta eihän lopulta tarvitse kertoa tarinaa voidakseen ilmaista vaikkapa melankoliaa. Seuraavaksi aion pistää esille kynsilakalla ja keltaisella tehtyjä neliöitä. Ei kun minä vaan huijaan sinua [nauraa].

Harjoitat taas tarinankerrontaa… – Näin on. Kyllä minä olen tarinankertoja. Tulen tarinankertojien suvusta. Ei se ole minun vikani. Se on minun isäni vika.

Kirjoittaja on Hämeenlinnassa asuva toimittaja ja kriitikko.


Karin Mamma Andersonin näyttely oli esillä Taidehallissa, Helsingissä 18.8.–16.9. Helsingin Juhlaviikkojen ohjelmistoon kuuluneen näyttelyn näki lähes 9 500 katsojaa. Seuraavaksi näyttely siirtyy Lontooseen, Camden Arts Centeriin, jossa se on esillä 28.9–25.11.


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä