Kuraattori soveltaa teoriaa – Suomalaista ja ranskalaista maalaustaidetta Keravalla

Conversations-näyttely todistaa kuinka lukemattomin tavoin maalaus on pystynyt ja pystyy uudistumaan. Se on viagraa välillä väsähtäneelle taidemuodolle.

Marina Gadonneix, Sérié remote control, mire 9, 2005-2006. Valokuva 98 x 116 cm. Courtesy of Galerie Esther Woerdehoff, Paris.

Kuraattori soveltaa teoriaa

Conversations
peinture.fr//maalaus.fi
Keravan taidemuseo 22.8.–21.10.2007

Conversations (kuten Pariisissa ja Keravan taidemuseossa 2005 nähty Vasta maalattu -näyttelykin) tuntuu luontevalta jatkeelta kuraattori Cécile Marien Ranskan maalaustaiteen typologisia diskursseja vuosina 1964–94 käsittelevälle väitöskirjalle.

Teosten välinen diskurssi tarkoittanee tässä näyttelyssä ainakin sitä, että perinteestä poikkeavatkin työt, kuten Sara Ekströmin videot tai Tarja Pitkänen-Walterin tilamaalaukset täytettyine koirineen voi luokitella maalauksiksi. Teosten ja niiden synnyttämien mielikuvien varianssi ja hyvä ripustus väljissä tiloissa tekee kokonaisuudesta täyteläisen ja raikkaan.

Suomesta Ekströmin ja Pitkänen-Walterin lisäksi mukana ovat Mikko Ijäs, Riiko Sakkinen ja Heli Vehkaperä, Ranskasta Olga Boldyreff, Béatrice Cussol, Marina Gadonneix, Pierre Mabille, Audrey Nervi, Léopold Rabus, Cédric Teisseire, Stéphanie Vialles ja Emmanuelle Villard.

Vuoropuhelu jatkuu syksyn mittaan seitsemässä helsinkiläisgalleriassa, jotka ovat Kuvataideakatemian galleria, Hippolyte, Muu, Huuto, Krista Mikkola, Pirkko-Liisa Topelius ja Duetto.

Eräs uuden taiteilijasukupolven kiinnostuksen kohteista ovat vieraat kulttuurit ja niiden ”toiseus”. Olga Boldyreff piirtää langalla, jonka hän ensin on ”kutonut” monimutkaisella menetelmällä. Eriväriset langat hän naulaa yksinkertaisiksi viivakuvioiksi taustaansa.

Toinen Boldyreffin ilmaisumuoto on performanssi, josta on valokuvasarja The kidnapping: taiteilija istuu ujon näköisenä penkillä kutomassa ja pyytää ohikulkijoita ottamaan itsestään kuvan. Kuvaukset on tehty eri maissa vuosina 1996–2001.

Salaperäisin teos on suljettu laatikko, ”aarre”. Työ toi mieleeni Henri Bergsonin mitätöivän ja Gaston Bachelardin runollisen kuvailuun laatikosta piilona, säilytyspaikkana ja luokittelujärjestelmänä, joka paljastaa salaisuutensa avattuna.

Boldyreffin melko tavanomaisen näköisen puurasiankin voi avata – mikä tuntuu hiukan kielletyltä. Se sisältää muun muassa kaksi kerää taiteilijan valmistamaa lankaa. Vaikka sisältö liittyy arkisesti taiteilijan työhön, se jäi vaivaamaan: en usko että kyseessä on metafora, pikemminkin duchamplainen ele. Käsitetaiteineen ja käsitöineen Boldyreff on perinteisen ja nykytaiteilijan hellyttävä yhdistelmä.

Audrey Nervin nomadismi on toisenlaista. Hänen pienet maalauksensa pohjautuvat matkoilla otettuihin valokuviin. Teosten nimet kertovat paikan, mutta apea väriskaala on sama olipa kyseessä Intia tai Bosnia. Maalauksista löytää myötätuntoa kuvattavia kohtaan ja yhteiskuntakriittisenkin sanoman, jos tietää etsiä sitä taiteilijasta kirjoitettujen tekstien perusteella.

Kolmas vaeltava eurooppalainen on Riiko Sakkinen, joka tuntuu olevan kotonaan kaikkialla. Hän käsittelee sulavasti ja terävästi, gonzoillenkin, eri maiden kitschkuvastoa ja sarjakuvahahmoja pienissä paperitöissään. Ne näyttävät tuoreilta, paikan päällä tehdyiltä pikataltioinneilta.

Pierre Mabillen näennäisen abstrakteissa maalauksissa toistuu vaakasuora, venytetty ovaalimuoto. Teosten väririnnastukset ovat hieman brutaaleja (mutta Mabillen näyttelyjulkaisuista näkyy, että 90-luvulla teoksiin ilmestynyt ovaali oli ensin vertikaali, ja väriasteikko hienostunut). Kiinnostaviksi ne tekee monotoninen ääninauha: naisen ääni luettelee ranskaksi ja englanniksi noin 400 sanaa, joista syntyvät yllättävät mielikuvat sopivat ovaalin muodon puitteisiin. Vaikutus on hypnoottinen ja maalaukset näkee nyt toisin.

Béatrice Cussolin, hempeän värisissä vesivärimaalauksissa tunnistaa muun muassa manga-hahmoja. Cussol ottaa aihelmansa pakkausten kuvista ja muusta populaarikuvastosta ja sanoo leikkivänsä mielellään nukeilla. Ensivaikutelma tekijästä on: nokkela ja hiukan pinnallinen lapsi-nainen, vaikka taiteilija kansainvälisissä näyttelyissä on leimautunut feministiksi.

Stéphane Viallesin Marine, lähes naivistinen öljymaalaus tuntui tässä seurassa ovelalta. Aloin pohtia, mitä kuraattori sen kautta halusi viestiä.

Eniten jälkikuvaa ja pohdiskelua tuottivat Mikko Ijäksen neljä teosta, jotka ensi katsannolla tuntuivat rienaavan Taidetta, mutta sitten kärki tuntui osoittavan yhteiskuntaan ja sen arvoihin ennen ja nyt.

Ijäs käsitteli ikään kuin etäältä, metaforan kautta, suuria asioita: kuolemaa, yksinäisyyttä, menestystä, kaupallisuutta, aitoutta ja keinotekoista, neroutta ja keskinkertaisuutta. Näiden asioiden symboliksi nousi Vincent van Gogh, taiteen historian vääryyttä kärsinein taiteilija.

Läpinäkyvään hartsimöhkäleeseen upotettu Mikki Hiiri ja Nalle Puh, jolta on leikattu korva teoksessa Halusin vain olla taiteilija, ja ennen kaikkea museon ulkopuolelle sijoitettu van Goghin hautakivi korostavat Ijäksen rajua yksinpuhelua, jonka perussävy on syvä humanismi. Maalaaminen ruumiillistuu Ijäksen nuorena tekemässä kökkökopiossa van Goghin Katu Auvers-sur-Oisessa -taulusta.

Conversations todistaa kuinka lukemattomin tavoin maalaus on pystynyt ja pystyy uudistumaan. Näyttely ja Cécile Marien väitöskirjan oletettu johtopäätös ovat viagraa välillä väsähtäneelle maalaustaiteelle.

Ullamaria Pallasmaa
Kirjoittaja on helsinkiläinen vapaa kriitikko.

Palaa otsikoihin