Lukijoiden taidekesä 2007

Roni Hornista Venetsian kautta Riiko Sakkiseen

Yhdysvaltalainen käsitetaiteilija Roni Horn (1955) piti kesällä yksityisnäyttelyn Islannissa Reykjavikin taidemuseossa lähellä kaupungin satamaa. Tämä näyttely oli hänen kuviensa laajin esittely Skandinaviassa. Osaksi retrospektiivinen näyttely koostui uusista tilateoksista, käsitteellisistä Thames-sarjan valokuvista, muotokuvista ja viehättävistä taidekirja-teoksista. Monipuolinen ja ilmavasti ripustettu kokonaisuus.

Horn on käsitetaiteilija, joka on saanut jo opiskeluajoilta lähtien huomattavia vaikutteita Islannin ainutlaatuisesta luonnosta. Hänen merkittävin tilateoksensa, Vesikirjasto sijaitsee Stykkisholmurin kaupungin entisessä kirjastossa. Horn on lahjoittanut laajan valokuvasarjan myös Akureyrin yliopiston päärakennukseen, jossa ne ovat pysyvästi esillä.

Ilkka Väätti, Tampere

Hyungkoo Lee, Felis Catus Animatus, 2006. Sekatekniikka, 127 x 58 x 64,8 cm.

Venetsian biennaalista mieleen jäi erityisesti Hyungkoo Leen (1969) The Homo Spieces, joka täytti Korean paviljongin. Se oli ideana niin hieno ja teknisesti loistokkaasti toteutettu, samaan aikaan humoristinen ja syvällinen. Kyse oli fiktiivisestä paleontologiasta, joka paljasti esimerkiksi, miltä Tom ja Jerry voisivat luurankoina näyttää. Pimennetty huone luurankoihin ja ”luonnontieteellisiä näytteitä” sisältäviin vitriineihin osuvine spottivaloineen oli tehokas. Tekstipaneeli kertoi, miltä aasialaisesta miehestä tuntuu, kun hän joutuu vertaamaan itseään kookkaampiin länsimaalaisiin. Oudot muoviset laajennusosat tarjosivat apua pulman korjaamiseksi.

Hanna-Leena Ruottinen, Oulu

Hanna Weseliuksen video Kluuvin galleriassa (3.8.–19.8.) oli hieno. Se viittasi hauskasti muinaiseen avantgarde-elokuvaan, mutta oli silti raikas. Yksittäisistä ruuduista animoimalla tehty teos esitti perheillallista, mutta muistutti pikemminkin asetelmamaalausta kuin tapahtumaa. Se oli kuvallinen pikemminkin kuin tarinallinen, mikä viehätti minua valokuvaajana.

Ari Kakkinen, Helsinki

En ole koskaan käynyt yhdessäkään kesänäyttelyssä, mutta useampana kesänä olen törmännyt Reijo Kelan Hiljaiseen kansaan Suomussalmella. Teos on selkeän poliittinen ja sitä paitsi kaunis. Ihmiset pysähtyvät katsomaan ja keskustelemaan. Kelahan on kotoisin täältä, sanotaan ja sitten mietitään, miten teos ottaa kantaa työllisyyspolitiikkaan ja syrjäisten alueiden kohteluun.

Fillaristi Helsingistä

Dokumenta 12 tarjosi vastauksia: eri alojen tutkijat voivat yhdistyä työryhmäksi istuen piirissä kysymysten ympärillä. Voisi siirtyä öljyn vallasta käyttämään uusiutuvia energiamuotoja, lähteä purjehdukselle tuulen tuuditeltavaksi, voisi jättää supermarketit ja lähteä arabialaiselle torille ostoksille. Jokaisella kauppiaalla on siellä oma kojunsa ja monet vierekkäiset tarjoavat samaan käyttöön sopivaa tuotetta. Jumalan – Allahin – tahto on, kenen luo kukin asiakas menee ostoksille.
Voisi tehdä jälleen käsitöitä ja rauhoittua.

Nautin tästä Documentasta – ei paksuja kirjoja luettavaksi, ei pitkiä videoita katsottavaksi, vaan tilaa ja rauhaa keskittyä, etsiä kuva-arvoitusten ratkaisuja taideteosten yhteispelistä. Mukana näyttelyn koko kuvassa olivat eri aikakaudet, eri tyylit, erilaiset tekniikat, eri taidelajit, eri kansallisuudet – kuitenkin niin, että useimmilla näyttelyn teoksilla oli vain yksi tekijä. Yhteiskuva oli kuin peili, johon voi katsoa tunnistaakseen itsensä.

Helena Rytkönen, Rohlsdorf

Mäntän kuvataideviikot (10.6.–12.8.) oli kokonaisuutena positiivinen yllätys. Mukana oli paljon oman sukupolveni tekijöitä. Joitakin asioita olisin kuitenkin tehnyt toisin. Mukana olisi voinut olla muutama vaikuttava ”taidetta taiteen vuoksi” -teos, siis semmoinen, jonka koukkua ei heti huomaa, eikä sanomaa voi suoraan analysoida. Kaikista parasta oli, että näyttelykonsepti oli niin ajatuksia herättävä.

Tamara Piilola, Turku

Minusta parasta tämän kesän näyttelyissä oli Tarja Väätäisen tekemä G. A. Serlachiuksen museon ripustus. Menin sinne katsomaan Papru-näyttelyä (9.6.–2.9.) ja ihastuin tehtaan historiasta kertovaan installointiin. Ajattelin, että tästä voisi moni nykytaiteilija olla kateellinen. Vasta sitten huomasin, että Mäntän kuvataideviikkojen kuraattori Jani Leinonnen oli huomannut saman ja listannut tämän radymade-installaation mukaan näyttelyyn.

Paprusta olisi muuten karsimalla saanut ihan hienon. Jaakko Rönkön kirkkaanväriset reliefit, Harri Turusen kirjaimet, Pirjo Valisen paperipuvut, Susanna Aution leluveistokset ja Kristiina A. S. Seppäsen paperilangasta virkattu jättinalle olivat ihan hienoja. Sirkka Könösen pophenkinen Huulikallel olisi sopinut vaikka kuvataideviikoille.

Rauha K., Jokioinen

Riiko Sakkinen, Let's Happy Life – Sparkling Girl Brings about a Revolution, 2007. Korjaamon Galleria, Helsinki.

Riiko Sakkisen näyttelystä (16.8.–9.9.) tuli hyvä mieli. Riikon työt ovat sopivasti poliittisia ja ne on pantu esille viehättävässä kuoressa. Korjaamon Gallerian seinät oli maalattu vaaleanpunaiseksi ja kuvioitu Vuittonin monogrammeilla. Töissä oli japanilaista meininkiä. Yhteen oli kirjattu tokiolaisten prostituoitujen nimiä. Toteavan kantaaottavaa – ja monitasoista. Niistä tuli omistamisen himo. Korjaamo on siksikin hyvä näyttelypaikka, että siellä on hiekkalaatikko. Kesä on menty kolmivuotiaan ehdoilla.

Katja Tukiainen, Helsinki

Maaria Oikarinen, Maalaus, 2006. Akryyli ja pigmentti kankaalle.

Taidekeskus Salmela kuuluu kesän vakio-ohjelmistoon. Salmelasta löytää nuoria lahjakkuuksia ja huipputason taidetta vanhemmilta tekijöiltä, tänä vuonna mukana oli Mari Rantanen ja tuttu veistäjämestari Arvo Siikamäki. Uusi tuttavuus minulle oli värikylläisiä maalauksia tekevä Maaria Oikarinen. Hänen niin kuin monen muunkin maalaukset olivat lähes kaikki myyty. Ehkä tässä onkin Salmelan viehätys: tarjolla on kauniita ja taitavasti tehtyjä teoksia, joita jaksaa katsella kotonaankin.

Kotitarvekeräilijä, Savonlinna

Hyvä näyttely ei aina ole hyvä, vaan ajatuksia herättävä niin kuin Idän taju (6.6.–26.8.) Hyvinkäällä. Paljon siellä oli idästä innoittuneita teoksia, laskin että 36 taiteilijalta, mikä teki kokonaisuudesta runsaan, mutta sekavan. Parhaita olivat vähäeleisimmät työt. Jan Kenneth Weckmanin isot mustavalkoiset piirrokset kuvasivat jonkinlaista jatkuvaa labyrinttiä, itseensä taipuvaa napaa tai syklistä aikaa. Ne pysäyttivät. Syklistä aikaa käsitteli myös Tero Nauhan video, joka perustui Dogen Zenjin (1200–1253) tekstiin. Hieno sekin, vaikka niukassa videokerronnassa pienetkin heikkoudet tuppaavat haittaamaan.

K. Ryhänen, Riihimäki

Richard Serra, Band, 2006. Teräs 390 x 1110 x 2190 cm. Los Angeles County Museum of Art. Gift of Eli and Edythe Broad © 2007 Richard Serra/ Artists Rights Society (ARS), New York. Kuva: Lorenz Kienzle.

Richard Serran (1939) retrospektiivi New Yorkin MoMA:ssa (3.6.–10.9.) oli ehkä paras näyttely, minkä olen koskaan nähnyt. Massiiviset teräsveistokset täyttivät museon toisen ja kuudennen kerroksen ja levittäytyivät puutarhaan sen ulkopuolelle. Muodon ja tekniikan hallitseminen tässä mittakaavassa teki vaikutuksen.

Näyttely oli kuin jättimäinen installaatio, johon katsoja kävelee sisään, ja tila yksi veistoksen perusmateriaaleista. Näyttelykierroksen saattoi tehdä myös virtuaalisesti museon nettisivuilla olevien videoiden ja valokuvien avustuksella. Toinen tapaus oli Frank Stellan (1936) iso installaatio Metropolitan Museum of Artin katolla (1.5.–28.10). Varsinainen nähtävyys!

Erika Hyyryläinen, Helsinki

moma.org/exhibitions/2007/serra/
www.metmuseum.org/special/

Puska-näyttely (15.6.–26.8.) Nurmijärven Taaborinvuoren museoalueella yllätti, ilahdutti ja pisti miettimään. Maaria Wirkkalan kultainen tuoli Aleksis Kiven syntymäkodin yläkerrassa ja kuraattori Harri Kiven museoalueella sijaitsevan talon pihaan ”unohtuneet” värikkäät lelut olivat eri tavoin surumielisiä tai haikeita. Alkanut vesisade tippui kuusesta roikkuvista ilmapalloista, joista ilma oli aikaa sitten huvennut. Kyltin mukaan kyse oli Katariina Hakan työstä. Onneksi pääsin talon suojiin, jossa Timo Heinon veistokset asettuivat pilttuuaseeseensa kuin oudot eläimet. Jotain kipeää ja koskettavaa niissäkin oli.

Näyttelyvieras, Lahti

www.puska.fi

Rooman Pantheon teki vaikutuksen. Ja Sikstuksen kappeli. Se oli hieno. Näin sen ensimmäisen kerran viisitoista vuotta sitten. Silloin se oli ihan okei, maalattu tönö. Vasta nyt toisella kerralla ymmärsin, mistä oikein on kysymys.

Pekka Sassi, Helsinki

Palaa otsikoihin