Tulosta sivuKritiikit 4-07

Luonnonsuojelua ja sodanvastaisuutta – Purnu 40 vuotta

Juhlanäyttelyn kuratoi tanssitaiteilija Mirja Tukiainen. Vanhojen konkareiden rinnalle hän nosti kaksitoista eri-ikäistä ja eri tavoin taidetta lähestyvää nykytaiteilijaa.

Purnu-enehielm
Purnun juhlanäyttelyssä Cris af Enehielmin teokset kävivät vuoropuhelua tilan ja Ernst Mether-Borgströmin töiden kanssa.

Luonnonsuojelua ja sodanvastaisuutta

Purnun kesänäyttely, Orivesi 16.6.–12.8.2007

Purnu on yksi suomalaisen kesänäyttelyinstituution vanhimmista ja vakiintuneimmista edustajista. Aimo Tukiaisen Orivedelle, Längelmäveden rantaan 1967 avaama näyttelypaikka juhli tänä kesänä 40-vuotista taivaltaan. Juhlanäyttelyn kuratoi kuvanveistäjän tytär, tanssitaiteilija Mirja Tukiainen. Vanhojen konkareiden rinnalle hän nosti kaksitoista eri-ikäistä ja eri tavoin taidetta lähestyvää nykytaiteilijaa.

Kaikki Tukiaisen valitsemat taiteilijat ovat naisia – kuraattori itse kertoi haluavansa valinnallaan sekoittaa peruspurnulaisten miehistä pakkaa. Jos katsoo Purnun historiaa, huomaa helposti, että kesänäyttelyn taiteilijajoukko on yllättävän usein koostunut miestaiteilijoista. Naiset ovat usein olleet näkymättömissä. Siten Tukiaisen voi ajatella taiteilijavalinnoillaan ottaneen kriittistä etäisyyttä Purnun miehiseen historiaan.

Sukupuolinäkökulmasta huolimatta Purnun näyttely ei muodostanut kokonaisuutta, jossa sukupuolen teemoihin olisi pureuduttu itse teoksissa. Sen sijaan Tukiainen kertoi halunneensa asettaa erilaisia tyylisuuntia keskinäiseen dialogiin, ja hän olikin ripustanut Ernst Mether-Borgströmin viileät konstruktivistiset työt rinnan Cris af Enehielmin villin ekspressiivisten maalausten ja silmille syöksyvien värien kanssa. Kiihkeä naisenergia kohtasi viileän (maskuliinisen) järjen? Myös isät ja tyttäret olivat päässeet samaan tilaan: hallissa kolme Unto Koistisen muotokuvat asettuivat vuoropuheluun Johanna Koistisen siirappisista rakkauskiiltokuvista muistuttavien grafiikanlehtien kanssa.

Tällaisista valinnoista huolimatta näyttelyn tärkeimmäksi näkökulmaksi – ja suhteellisen hiljaiseksi poliittiseksi statementiksi – nousi huoli luonnosta ja maailman politiikasta. Ei siis kovin kaukana poliittisesta 60-lukulaisuudesta, vaikka keinot nyt olivatkin varsin sävyisät.

Esimerkiksi taidemaalari ja graafikko Inari Krohnilta ei nähty osallistuvaa taidetta à la Kansainvälinen-maalaus (1972), vaan tutuksi tulleita, satumaisia viivasyövytyksiä ja akvarelleja vanamoista, metsästä ja eläimistä. Krohnin teoksia saattaa pitää helposti satukirjojen kuvituksena, mutta vakavamman sävyn näkee, jos jaksaa vaivautua. Kasveja elämän kirjasta sai ainakin minut pohtimaan eläin- ja kasvilajien jatkuvaa häviämistä.

Kyseessä oli nähdäkseni sittenkin poliittinen kannanotto, hentoihin viivoihin syövytetty huuto tuhoutuvan luonnon ja ekosysteemin puolesta. Viereisellä seinällä puolestaan roikkui liuta Eija Isojärven koukeroisia soluteoksia – lienevätkö viitteitä mahdollisiin tuleviin solumuutoksiin ja mutaatioihin geenimanipulaation ja geenirehun aikakaudella?

Hiljaista vastarintaa ja ekopoliittista kannanottoa edusti myös Anni Rapinojan luontoa ja metsien tärkeyttä korostava käpykatos Taivasikkuna samoin kuin sisäpihalla nurmea nokkivat Korvikelinnut, Marja Kolun hellyttävät ja jotenkin surumieliset ja dekadentit, kitsisellä lasimosaiikilla koristellut, mutta betoniin jähmetetyt hiljaiset vastikkeet.

Makipaa
Taustalla Tea Mäkipää, Atlantis, etualalla Leena Neuvonen ja Kristiina Tuura, Tuuli-ihmiset.
Ehkä kovaäänisimmin luonnon puolesta puhui Tea Mäkipää. Tällä hetkellä poron näkökulmasta luontodokumenttia tekevä taiteilija oli rakentanut Purnun näyttelyyn megalomaaniseen tapaansa kauniiseen Längelmäveteen uppoavaa taloa esittävän installaation nimeltä Atlantis.

Vaikka teosta voi lukea viitteenä myyttiseen, mereen uponneeseen saareen ja siellä asuneeseen valloittajakansaan, voi Atlantiksen myös nähdä varoituksena: mikäli nykyisenkaltainen piittaamattomuus jatkuu, uppoamme itse kuin Atlantis mereen aiheuttamamme luonnonkatastrofin takia.

Heli makinen
Heli Mäkinen, Rinnakkain, 2007.
Ja löytyihän näyttelystä myös sodanvastaisuutta. Leena Neuvosen Kosovon pakolaisleiriltä ottamat valokuvat, Heli Mäkisen maalaukset sekä Neuvosen ja Kristiina Tuuran rakentama pakolaisteltta Tuuli-ihmiset. Pakolaisteltassa kesänäyttelyvieras – joka haluaa lähinnä viihtyä – joutui ottamaan kantaa luonnonkatastrofien lisäksi myös tähän polttavaan ongelmaan.

Teos itsessään ei ollut osoitteleva, lähinnä teltta muistutti infopistettä, jossa jaetaan tietoa. Tässä teltassa suunvuoron saivat pakolaiset: teltan sisällä ja lähiympäristössä oli lippuja, joissa pakolaiset saivat kasvot ja oman äänensä kuuluviin.

Esimerkiksi yksi lapsi, 9-vuotias sudanilaistyttö Pamela kertoo: ”Rikkailla ihmisillä on rahaa ja sokeria ja peltikatot ja polkupyörät. He syövät keksejä ja riisiä. Olen nähnyt yhden rikkaan ihmisen.” Riipaiseva – vai sentimentaalinen, kysyy kyynikko minussa – lause kertoo katseen rajallisuudesta. Ihminen pitää totena sitä, mihin on tottunut.


Annamari Vänskä
Kirjoittaja on Helsingissä asuva visuaalisen kulttuurin tutkija.

Palaa otsikoihin



Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä