Tulosta sivuKritiikit 4-07

Maalauksia kolmesta suunnasta – Sami Lukkarinen, Thomas Nyqvist, Henry Wuorila-Stenberg

Thomas Nyqvistin kuvaamat tarkentumattomat kaupunkimaisemat summaavat moderniin eetokseen kuuluvan kiihkeän ajankulun toisen puolen: kaupunki voi olla myös pysähtynyt ja puolikuollut.

JHTNyqvist
Thomas Nyqvist, Wasteland, 2007. Öljy kankaalle 207 x 291 cm.

Maalauksia kolmesta suunnasta

New Camouflage – kätkeä ja paljastaa
Sami Lukkarinen
Galleria Heino, Helsinki 1.9–23.9.2007

Thomas Nyqvist
Galleria Ama, Helsinki 1.9–25.9.2007

Henry Wuorila-Stenberg
Galerie Anhava, Helsinki 6.–30.9.2007

Suomessa maalaustaide ei ole kokenut postmodernin murroksen kourissa samanlaista maineenmenetystä kuin muualla. Syitä on vaikea arvailla, mutta eräs selitys voisi olla suomalaisen ekspressiivisten maalausperinteiden vahva jatkumo. Kolmen samanaikaisen maalausnäyttelyn läpikäyminen vahvistaa huomion siitä, että suomalainen nykymaalaus voi hyvin.

Helsingin Galleria Amassa Thomas Nyqvist (1955) jatkaa maisemiensa kehittelyä. Tuoreissa maalauksissa katsoja johdatetaan edelleen erilaisiin epäpaikkoihin, jotka ovat teollisuusalueita ja hylätynoloisia kaupungin laitakulmia. Nyqvistin epäpaikat synnyttävät katsojassa melankoliaa, kuten taidehistorioitsija Altti Kuusamo huomauttaa näyttelyluetteloesseessään.

Nyqvistin teosten katsoja jää yksin hylättyyn ja öiseen ympäristöön. Kokemus tuo maalaukset suoraan iholle ja muistuttaa rajoistamme. Iho erottaa meidät maailmasta ja muista ihmisistä. Se on merkki olemuksellisesta itsenäisyydestä, jonka voi kokea myös perusmelankolisena tapana olla maailmassa.

Aikaisempiin näyttelyihin verrattuna Nyqvistin paletti on vaalentunut, mikä luo puolihämärän kajon yöllis-urbaanien teosten ylle. Taiteilijan kuvaamat tarkentumattomat kaupunkimaisemat summaavat moderniin eetokseen kuuluvan kiihkeän ajankulun toisen puolen: kaupunki voi olla myös pysähtynyt ja puolikuollut.

Nyqvistin kaupunkinäkymät ovat kuin karhean tunnemaiseman runoelmia. Urbaani romantiikka näyttäytyy niissä kaupunkilaisen kaihona, jota voidaan pitää modernin herkkyyden tunnuksena. Teokset kertovat sensibiliteetistä, jossa järki yhdistyy aistimellisuuteen.

Steel-Vagina-2
Sami Lukkarinen, Steel Vagina II, 2007. Öljy kankaalle, 180 x 135 cm.

Alicia
Sami Lukkarinen, Alicia, 2005, öljy kankaalle, 170 x 87 cm.

Galleria Heinossa Sami Lukkarinen (1976) jatkaa pikseleihin perustuvaa työskentelyään uudella New Camouflage -kokonaisuudellaan. Lukkarisen maalaukset ovat olleet jo pitkään muunneltuja kuvia kuvista, mikä tekee niiden esittämistä aiheista monimutkaisen viittauksien verkoston.

Bodauksen, sählyn tai vaikkapa rave-klubien harrastajien ylläpitämistä Internet-gallerioista poimitut lähtökohtakuvat ovat Lukkarisen käsissä muuttuneet komeiksi maalauksiksi. Vaikutelmaa korostavat aiempaa paksummat ja maalauksellisemmat väripinnat. Myös maalausten ”pikseliruudut” ovat suurentuneet, mikä tekee töistä entistä mosaiikkimaisempia.

Lukkarisen aiempien maalausten viileä etääntyneisyys on muuttunut röyhkeämmäksi läsnäoloksi ja lihallisuudeksi. Paksummat värikerrokset tuovat teoksiin liikettä, mikä viittaa epäsuorasti tietokoneruudun värinään. Teokset ovat kiinnostavasti esittävän ja ei-esittävän välissä: läheltä maalaukset näyttävät abstrakteilta värisommitelmilta, mutta kauempaa katsottuna figuuri kiinteytyy ja nousee esiin kuin vuori sumusta.

Teosten aihe, virtuaalinen todellisuus voidaan nähdä oivana esimerkkinä arjen muuttuneista käytännöistä. Tässä suhteessa Sami Lukkarinen on Gustave Courbet’n etäinen jälkeläinen. Molemmat maalarit nostavat arkisen aiheekseen ja tekevät siitä taidetta. Lukkarisen poliittinen agenda ei tosin ole yhtä silmiinpistävä kuin hänen varhaisemman hengenheimolaisensa, mutta molempien teokset ovat puheenvuoroja omasta ajastaan.

JHTWuorila-Katso-ihminen
Henry Wuorila-Stenberg, Katso ihminen, 2005–2007. Öljy kankaalle, 225 x 150 cm.
Henry Wuorila-Stenbergin (1949) näyttelyn yhdeksän maalausta vyöryvät katsojan silmille Galerie Anhavan valkoisessa tilassa. Taiteilija on hyvässä iskussa ja omaan kameleonttimaiseen tapaansa yllättää – taas.

Tyylillisesti uudet maalaukset tuntuvat olevan taiteilijan 1970- ja 2000-luvun teosten välimaastossa, sillä niissä yhdistyvät monifiguuriset vyörytykset ja monumentaaliset yksittäishahmoiset maalaustavat. Yhdistävänä teemana on uskonto ja sen merkitys, mikä taiteilijan omien sanojen mukaan on koko hänen tuotantonsa kokoava liima.

Laaja uskonnollinen kuvasto ulottuu Jumalan hullusta Jobiin. Maalaukset hehkuvat omaa valoaan tavalla, joka ei tallennu kuvaan. Erityisesti yksifiguuriset teokset paljastavat virtuositeetin, jolla taiteilija toteuttaa teoksiensa kompositiot ja väriyhdistelmät.

Wuorila-Stenbergin kädenjälki ei ole pelkästään dramaattista äijä-maalausta, vaikka maalauksista löytyy jopa äijien äijä Benedictus XVI. Taiteilija hallitsee myös tunnelmoinnin intiimeillä yksityiskohdilla, jotka tuovat teoksiin yllättävyyttä ja mustaa (?) huumoria.

Wuorila-Stenbergin ansio on myös se, että hän uskaltaa käyttää taiteessaan vahvaa eetosta. Hänen teoksensa ovat tiukkoja kannanottoja jälkihyvinvointivaltiossa, jossa arvovalinnat tehdään liian usein kustannuslaskelmien pohjalta. Sellaiseen ajattelun ahtauteen Wuorila-Stenbergin äärimmäisen kunnioitettava ”tosikkomaisuus” ei mahdu.

Maalausten voima ja heikkous on siinä, että ne perustuvat jäljen jättämiseen. Niissä näkyy tekoprosessin kesto, mikä saa katsojankin herkistymään omalle ikääntymiselleen ja ajallisuudelleen. Maalaus voi olla päiväkirjamainen merkintä, hahmotelma tai häviävä jäännös, mutta silti sen koskettavuus on erityistä: maalaus palautuu maailman ja ihmisen väliseen kosketteluun.

Juha-Heikki Tihinen
Kirjoittaja on helsinkiläinen taidehistorioitsija ja kriitikko.

Palaa otsikoihin



Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä