Naiivista rehellisyydestä – Pekka Jylhä
Pekka Jylhä ei pelkää avoimuutta, ei arastele arkuutta ja uskaltaa alistaa itsensä jopa vähän naurunalaiseksikin.
Pekka Jylhä, Surun Merkit, 2007. Kuva: Jussi Tiainen.
Naiivista rehellisyydestä
Pekka JylhäTaidemuseo Meilahti, Helsinki 19.9. –18.11.2007
Pekka Jylhä (1955) kuuluu siihen veistäjäsukupolveen, jonka yhteydessä on tapana puhua veistotaiteessa tapahtuneesta modernismin murroksesta. Hyvän kuvan asiasta saa, kun kuvittelee mielessään Helsingin presidenttipatsaiden janaa Wäinö Aaltosen K. J. Ståhlbergista (1959) lähtien ja päätyy Jylhän Lähteeseen (2000), Urho Kekkosen muistomerkkiin.
Paljon julkisia teoksia toteuttanut Jylhä on siitä omituinen nykyveistäjä, että hänen tuotantonsa ei juurikaan ole herättänyt julkista kohua tai vastustusta – tosin voimme odottaa sellaistakin Jylhän jo pitkään suunnittelemalta Tom of Finlandin muistomerkiltä.
Jylhän tuotannosta ovat pitäneet yhtä lailla kritiikki kuin suuri yleisökin. Tätä melko harvinaista yhtälöä pohtiessa pääsee todennäköisesti aika lähelle Jylhän ominaislaatua taiteilijana: uskaltaisin väittää, että se on hieman naiiviltakin tuntuva rehellisyys.
Rehellisyyshän on arvo, joka suomalaisten arvohierarkioissa on eri tavoin mitatessa yleensä aina ensimmäisenä. Jylhä on aina laittanut itsensä rehellisesti peliin ja on kertonut teoksissaan hyvinkin suoraan omasta elämästään ja tunnoistaan. Hän ei pelkää avoimuutta, ei arastele arkuutta ja uskaltaa alistaa itsensä jopa vähän naurunalaiseksikin.
Naiivi puolestaan on vaikea sana, joka tuottaa paljon negatiivisia mielleyhtymiä, mutta jotenkin se juolahtaa mieleeni aina, kun katson Jylhän teoksia. On kuin kuulisin Jylhän sanovan: ”Näin minä asian kuvittelin ja näin minun täytyy se nyt esittää, koska juuri tällaisena sen näin – oli se sitten hyvää taidetta tai ei.” Jylhässä on aimo ripaus suoraa, lapsenkaltaista tapaa hahmottaa maailmaa ja kertoa siitä kavereilleen. Ja ainakin minä viihdyn hänen kanssaan samalla hiekkalaatikolla.
Kaikki edellä mainittu voidaan toki liittää myös modernismin murtumiseen. Jos pitää esittää joku tuntemus tai ajatuksenpoikanen juuri sellaisena kuin sen haluaa esittää, on varsin ymmärrettävää, että pronssi, koivu tai dioriitti saattavat plastisen perinteen vaatimuksineen jäädä jo vähän riittämättömiksi – ainakin jos on kovin rehellinen ja suora.
Pekka Jylhä, Pyhä toimitus. Kuva: Jussi Tiainen.
Jotkut maalarit opettelevat koko ikänsä maalamaan valoa, mutta Jylhä laittaa teokseen palavan kynttilän. Siinä se valo sitten on. Syntyy siitä kuitenkin taiteen niin usein tavoittelema illuusiokin, vaikka valo olisikin oikea. Se syntyy vain syvemmällä kuin pelkkänä aistiharhana tai havaintovirheenä. Se voi olla vaikka aistimuksen tuottama hieman omituisesti tulkittu toivekuva, jota myös illuusioksi kutsutaan.
Ei Jylhästäkään aina saa oikein otetta, ja luulenpa, että esimerkiksi hänen tuore ja ilmeisen intohimoinen innostuksensa kristalliin, jolla hän toteutti eduskunnan lisärakennuksen kilpailun voittaneen Kristallikruunun (2006), voi koitua vielä ongelmaksi.
Kristallinen helminauha voi muuttua sellaiseksi mantraksi, että sfääreihin ajautunut veistäjä ei enää ymmärrä katsojan mahdollista puutumusta. Kristallin ilmaisuvoima taitaa sittenkin olla aika paljon pienempi kuin täytetyn valkoisen jäniksen.
Mutta onneksi Jylhä on vastapainoksi naiivin rohkea ja suunnittelee edelleen Tom of Finlandiaan, jossa homomiehen massiivinen molo toimisi juomapisteenä. Ja ehkäpä juuri Jylhä sen voisikin toteuttaa, sillä esimerkiksi tässä näyttelyssä tarjolla ollut Pyhä toimitus (2007) kuvaa inhimillisessä asennossa hässiviä sikoja niin avoimen hauskasti, että ainakaan minulla ei olisi mitään ongelmia viedä 4- ja 6-vuotiaita sisarentyttäriäni niitä katsomaan. Siinä me sitten hekottelisimme ja olisimme kuitenkin salaa suurten kysymysten äärellä.
Otso Kantokorpi
Kirjoittaja on kriitikko ja kulttuuritoimittaja.