Tulosta sivuKritiikit 4-07

Päivä Helsingissä – Helsingin Taiteilijaseura 40 vuotta

Taisi kerrankin tapahtua niin, että matka taidenäyttelyyn oli suurempi elämys kuin itse taidenäyttely. Harvoinpa sitä matkustaa yhteen näyttelyyn käyttäen kolmea bussia, kahta lähijunaa ja kahta metroa.

Moisander3
Juhana Moisander, Paha käsi, 2007. Digitaalinen mustevedos kankaalle, muovivalu, keramiikka, kumi.

Päivä Helsingissä

Kvartetti – Helsingin Taiteilijaseura 40 vuotta
Kanneltalo, Malmitalo, Stoa ja Vuotalo , Helsinki 6.–28.9.2007


Taisi kerrankin tapahtua niin, että matka taidenäyttelyyn oli suurempi elämys kuin itse taidenäyttely. Harvoinpa sitä matkustaa yhteen näyttelyyn käyttäen kolmea bussia, kahta lähijunaa ja kahta metroa.


Helsingin Taiteilijaseuran 40-vuotisjuhlanäyttely vaati kuitenkin tällaisen rupeaman, sillä näyttely oli hajautettu Helsingin kaupungin kulttuuriasiainkeskuksen ylläpitämään neljään suureen kulttuuritaloon Pohjois- ja Itä-Helsingissä. Helsingin sisäisestä taideretkipäivästä kuluikin pelkkiin matkoihin 2,5 tuntia.

On silti tunnustettava, että oli hauska matkustella keskustan ulkopuolella, tutkailla elämänmenoa ostoskeskuksissa ja metroasemilla, tarkastella ihmisiä ja nyky-Helsingin monikulttuurista kirjoa – oli sitten kyse ostoskeskusten kupeella notkuvista äijäporukoista pulloineen, romanialaista helymyyjäromanihuijareista tai hunnutetuista naisista lastenvaunuineen.

Idea tällaisesta jalkautumisesta keskustan ulkopuolisen kansan pariin on kuitenkin varsin hieno – paikallisesti järjestynyt taiteilijaseura esiintyy näin mahdollisimman paikallisesti vieden taidettaan keskustan taiderituaalipaikkojen sijaan sinne, missä ihmiset arkeaan elävät.

Tosin tämä taitaa olla pelkkää teoriaa, sillä kuvataide ei nykyään oikein näytä olevan sitä kiinnostavinta kulttuuriantia. Näissäkin kulttuuritaloissa ihmiset tuntuivat liikkuvan pikemminkin kirjastoissa tai ruokaloissa, eikä taidetta minun lisäkseni katsonut yhdessäkään paikassa juuri kukaan muu. Tai jos ollaan ihan tarkkoja, niin Malmitalossa oli lisäkseni yksi vanhempi pariskunta, muualla ei ristin sielua.


Siivet
Riitta Forsman, Siivet, 2006. Sekatekniikka, viinipullon korkit, 130 x 440 x 50 cm.
Taiteen kannalta retki alkoi lupaavasti, sillä Kanneltalon kokonaisuus oli varsin hieno. Monet teokset olivat emotionaalisesti voimakkaita ja hyvinkin koskettavia, kuten esimerkiksi Riitta Forsmanin Siivet (2006), viinipullon korkeista tehty isokokoinen enkelinsiipiveistos, joka viittasi suoraan päivän mittaan tuleviin kokemuksiini helsinkiläisestä arjesta. 


Myllynen-lasnaolo
Janne Myllynen, Läsnäolo, 2007. Öljy kankaalle, 140 x 200 cm.

Muutenkin Kanneltaloon valitut veistäjät olivat vahvoja: Laura Pohjosen Enkeli taivaan (2005) – virsikirjanlehdistä tehty iso enkeli – kävi ihan oikeaa vuoropuhelua Forsmanin teoksen kanssa, kuten myös Juhana Moisanderin Paha käsi (2007) Veikko Myllerin Hiljaisen joukon (2005) kanssa. Kaikkineen tunnelma oli vähän ahdistava ja pelottavakin, varsinkin kun maalauksetkin jatkoivat ankaria teemoja: Janne Myllysen sota-aiheiset maalaukset saivat vahvistusta Maunu Tarkkasen maalauksista, joissa pikkulapset näyttivät groteskisti väkivaltaista käyttäytymistään.

Kanneltalon jälkeen kaikki kuitenkin lässähti. Malmitalon pieni näyttelytila on aivan liian pieni, ja aulassa sekä parvella olleet teokset hukkuivat virastovilinään ja näyttivät lopulta vain huonosti paikkaansa sopivilta julkisilta taideteoksilta. Tosin itse näyttelytilassa ripustus oli herkkä ja kaunis, ja esimerkiksi Petri Eskelisen mustekynäpiirustukset vanhoista löytöretkeilijöistä ja varsinkin hänen merkilliset liikkuvat veistoksensa saivat aikaan hyvän ja vähän innostuneenkin olon. Taidekin voi olla aikamoista löytöretkeilyä.


Kesy-maa-22
Petri Eskelinen, Kesy maa, 2006. Hiekka, koivuvaneri, patarummun kalvo, subwoofer kaiuttimet, 6 min ääniraita, joka saa rumpukalvon värisemään, 180 x 180 x 80 cm.

Surkeimman näyn tarjosi Stoa, jonka ripustus oli amatöörimäinen kaikkia mahdollisia yksityiskohtia myöten. Siis niin kuin ihan oikeasti: Jos Helsingin taiteilijaseura kertoo olevansa ”ammattikuvataiteilijoiden järjestö” ja ripustaa työt esimerkiksi niin, että ”Marja” muuttuu teoskyltissä ”Merjaksi” ja sitten joku suttaa kuulakärkikynällä oikean kirjaimen vinossa olevaan teipattuun teoslappuun väärän kirjaimen päälle ja jos vieressä on vielä yksi huonosti kuulakärkikynällä käsinkirjoitettu kyltti printtauksesta unohtuneen paikalla, niin on hommassa jotain pahasti vihalla, varsinkin kun kyse on suuresta satsauksesta ja juhlanäyttelystä. Ei sen uuden printtauksen tekeminen voi niin vaikeaa olla.

Taiteen kanssahan tällä ei ole mitään tekemistä, mutta kyllä se ihan konkreettinen fyysinen kontekstikin kaiken filosofisen lisäksi vaikuttaa katsomiskokemukseen aika paljon. Stoassa vallitsi pahimmillaan se tunnelma, jonka voi aivan liian usein kokea paikallisesti järjestäytyneiden taiteilijaseurojen näyttelytoiminnassa: tasapäistävä ja tylsä demokraattisuus yhdistyneenä falskiin temaattiseen aasinsilloitteluun tuottaa juuri sellaisen tilkkutäkin, jota voi – ja toisaalta saakin voida – odottaa kansalaisopistotason näyttelyltä.


Pesonen
Pauliina Pesonen, Keltainen alue, 2006. Öljy kankaalle, á 300 x 190 cm.
Onneksi oli vielä jäljellä Vuotalo, jonka rosoinen jättiseinä tarjosi hienon alustan suurille maalauksille. Vuotalossa oli myös Kanneltalon saavutettu ihan omanlaisensa tunnelma. Kanneltalon vähän ahdistavien, mutta toisaalta hienojen fiilisten jälkeen oli ihan hauska keskittyä puihin, oksiin, juuristoihin ja kasvustoihin, joista muodostui ihan oikea tunne maisemasta.

Sitten takaisin arkeen ja kauppakeskus Columbukseen kebabille ja kaljalle. Kokemus oli siis varsin paikallinen kaikessa monikulttuurisuudessaan.


Otso Kantokorpi

Kirjoittaja on kriitikko ja kulttuuritoimittaja.


Palaa otsikoihin



Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä