Pirtolan taidekierros

Malmin Puisto -ympäristötaidenäyttely päätyi sarjaan ”tuunaamisia”: Ilari Kähösen multiompelutyö Muurahais-isi poltettiin osittain poroksi ja muutama muukin veistos reivattiin alkutekijöihinsä. Yölliset analyytikot eivät kriitikoita kaipaa tehdäkseen riko-se-ite-tuuniaan.

Taide pyörii sittenkin

Puisto – ympäristötaide- ja veistosnäyttely, Ala-Malmi 24.8.–28.9.2007 (suljettiin ilkivallan vuoksi)

Antti Oikarinen, 5.9.–16.9.2007
Tanja Koistila: Tunneli – videoita ja valokuvia, 19.9.–30.9.2007
Galleria Huuto, Viiskulma, Helsinki.

Marjo Levlin: Tapettitila, 5.9.–16.9.2007
Maiju Salmenkivi: Liikkuva juhla, 19.9.–30.9.2007
Galleria Huuto, Uudenmaankatu, Helsinki.

Ritva-Liisa Virtanen: Vanha kaava
Galleria Johan S., Helsinki 4.9.–23.9.2007

Kirsi Kuronen: Päiväkirja
Majakka, Helsinki 10.9.–30.9.2007

Jani Leinonen: Taidetuunaamo
Kontit Nykytaiteen museo Kiasman kulmalla, Helsinki 6.–30.9.2007

Tony Cragg: Veistoksia
Galleria Sculptor, Helsinki 14.9.–14.10.2007

Malmin Puisto-ympäristötaidenäyttely päätyi sarjaan ”tuunaamisia”: Ilari Kähösen multiompelutyö Muurahais-isi poltettiin osittain poroksi ja muutama muukin veistos reivattiin alkutekijöihinsä. Yölliset analyytikot eivät kriitikoita kaipaa tehdäkseen riko-se-ite-tuuniaan.

Ehkä kyseessä on reviiritaistelu, ja paikalliset alkuasukkaat kokevat teokset uhkaavan vieraan heimon merkeiksi. Mutta eihän mitä tahansa teosta voikaan tökätä minne tahansa ilman perusteellista kenttätutkimusta. Hyvän ympäristöteoksen tulisi nousta paikan hengestä, ja ehkä sellaisia pitäisi suunnitella ja tehdä paikallisten ihmisten kanssa yhdessä.

Ala-Malmin empirepuistoissa oli kuitenkin yksi teos ylitse muiden: Eeva-Liisa Mölsän Hepo Punaharja parodioi satumaisen viattomasti eurooppalaisissa puistoissa ja muotopuutarhoissa oleilevia ratsupatsaita. Luulenpa, että se on ainut teos, jota malmilaiset jäävät kaipaamaan. Tuija Lindforsin ällistyttävän Käpyauton voi nähdä varmaan huristelevan kadullakin. Katariina Salmijärven Pitsiä arjen raunioilla -teoksen päällä voi astella vielä pitkään, sillä teos koostuu polun sisään naulatuista naulankannoista. Päivi Maunun Silliparvi oli hyvin suojattu vallattomuudelta, se kun koostui vesialtaan pohjalla olevista sulatetuista sillipurkeista.

Hyvin harva teos kuitenkaan välittömästi toimii tämänkaltaisessa tehdyssä puistossa. Lea Turton hellyttävän simbergläiset vaatetetut kannot toimivat esimerkiksi loistavasti Keskuspuiston taannoisessa ympäristötaidenäyttelyssä. Ja Erja Laakkosen omintakeisen aidot primitiivilinnut ja toteemit elivät Mätäjoessa ikään kuin aina siellä olleina.

Virastotaiteilija räjähtää

Taiteilijoitten tulisi olla elimellisesti mukana ympäristöasioista päätettäessä, koska ympäristö on niin määräävä tekijä ihmisen elämässä. Nythän eräänlaiset virkanatsit rakentavat reviirejään kysymättä kansalaisilta, mitä he haluaisivat. Taiteilijat on työnnetty omiin virastokoppeihinsa käymään harmittomia reviirikisailujaan.

Antti Oikarisen teos Viiskulman Huudossa täsmensi tätä ajatusta. Hän oli nikkaroinut tilan pienoismallin yksityiskohtineen gallerian sisään ja vielä senkin sisään yhden Huudon, koirankopin kokoisena. Taiteilijan työpaikkahuumoria omalle office-boxilleen. Taidevirastotyön absurdiushan on paralleeli kaikelle muulle tyhjäntoimitukselle: ei sitä tulla palvomaan, vaan mapittamaan.

Oikarisen pikku-Huudot oli pakko hajottaa, koska helahoidolle ei löytynyt ostajaa, toisin sanoen kukaan ei halunnut, että koko putiikki olisi pyhitetty varoitushuutona aikamme pyhälle virastonatsiudelle. Mutta Huuto-galleriathan ovatkin taiteilijoiden itsensä ylläpitämiä ja pyrkivät luomaan kommunikaation atmosfääriä.

Uudenmaankadun Huudossa Marjo Levlin oli installoinut kaksi tilaa, jotka kaukaa näyttivät ihanan porvarillisilta interiööreiltä empiretuoleineen. Sotaväki syntyy kodeista, sehän on selvää. Omaisuutta ja perhettä on varjeltava, mutta äijien olisi myös hyvä vallata lisää reviiriä ja polttoainetta pahan päivän varalle. Ja sitähän Irakissa tehdään. Levlin oli reippaan kuusikymmentälukulaisen osoittelevasti tapetoinut seinät panssarivaunurivistöillä, mutta häivyttänyt ne puna-vihreään psykedeeliseen harmoniaan.

Gallerian fiktioporvareilla oli panssariseinillään tietenkin ”Rumsfeldtin morjens” hakaristi-ikonina ja öljyvärilaatumaalauksia, jotka esittivät maisemapommituksia Bagdadissa. Raskaat ajatukset oli ilmaistu sillä ummehtuneella keveydellä, joka leijuu pinttyneissä tiloissa: kodeissa, virastoissa, mielentiloissa. Sota on aina tapetilla.

Uuden kaavat, uudet haavat

Johan S:ssä "vanhat kaavat uuden asun saavat", siellä äidinaikaiset neulekaavat olivat sommittautuneet mitä ilmavimmiksi kehitelmiksi. Kadulta katsoessani luulin, että kyseessä on jonkin kantelefirman esittelynäytös, mutta onneksi taiteilijatar Ritva-Liisa Virtanen huikkasi sisään kaavaseikkailuun. Marcel Duchamp olisi tykännyt näistä naisen uumien verhoilun feminiineistä kartoista. Iloinen galleristin ja taiteilijattaren esittelyshow loi experimanssin, jota yleisölle pitäisi taata enemmän.

Siis lisää rakkautta ja sirkushuveja, kuten Kirsi Kuronen tarjoaa impressionistisen päiväkirjansa maalaussivuilla Majakka-galleriassa. Hän edustaa räväkkää henkkoht-modernismia ja lataa punaiseen maisemaansa herkullista intohimoa. Kurosen maalauksissa vilahtelee sirkushahmoja groteskeissa ilveissä ja rakastavaisia chagall-imuisissa suu-teloissa. Tässä nainen rakastelee pensselillään elämää ilman syyllisyyttä.

Uudenmaankadun Huudossa Maiju Salmenkiven maalaukset jatkavat kysymystä laatumaalauksen olemisesta. Taiteilijatar oli muuntanut tilaa maalaamalla seiniin trooppisia puita ja liaaneja kuin kaipuuna hedelmäpuiseen kotiparatiisiin, missä vallitsevat sekä porvarilliset että viidakon lait. Kaukaisesti tuli mieleen Mama Anderssonin kuivankipeät ruotsalaiset heimatmaisemat (Heimat = kotiseutu saksaksi) sekä kouluvirastot. Maiju Salmenkiven taitavat maalaukset kumpuavat myös nostalgiasta, vaikkakin vailla ruotsittaren neurooseja.

Viiskulman Huudossa Tarja Koistila performoi naisvideoissaan teemoista uni, painajainen, haave, hetki, poistuminen, katoaminen, tyhjyys, joutuminen, loppumaton, toistuva, mielentila, paikka, odotus, unohtamisen pelko – eli rakkaudesta. Naisfiguuri yritti päästä sideharsoistaan kauneutensa valtaistuimelle maskuliinisen mörkönallenaamarihahmon möyristellessä luolassaan.

Satuhahmoista muodostui eksistentiaalinen friisi yhdessä toisen osan kellariloukkotarinan kanssa. Siinä sama hahmo säihkynailoneissa, repaleisessa juhlapuvussa, muotikenkiensä kahleissa hoippui naiseutensa tyrmään pää peitettynä kuin Guantanamon vangilla ja putosi lopulta arkirääsyihin sukat makkaralla. Societytirkistelyn ja seksibitionismin ummehtunut kytkös ja plasebovapauden juhlavankila oli esitetty hauskalla ja runollisesti peitellyllä tavalla.

Tuunareitten täystyöllisyys

Työttömät tuunarit tienasivat eurosensa maalaamalla vanhojen tai uusien duunien päälle pilojaan. Jani Leinosen nulikkatempaukset talouden ja median teatterissa jatkuivat syyskuussa näyttävällä estradilla Kiasman kainalossa. Julkipilataiteen teko yleisön silmien edessä oli kuulia ja lopputulokset näyttelyssä superkuulia.

Kitsiä kitsin päälle toimi kuin suklaavanukas hernesopassa ärsyttäen taidenauruhermoa, joka harvoin saa töitä. Suutelevista lesbotytöistä tuli vaatetettuina Elovena- ja Chiqita-ladyja, ja aidosta liukuhihnajuhanipalmusta traaginen kohtaus, missä punaisia lahdataan pihan perillä. Myös toisten taiteilijoiden teosten päälle maalaus oli uutta, ja näyttelyissä yleisölle olisi suotava yleensäkin lupa tuunata kaikenlaiset paskamaalaukset mieleisekseen.

Mutta taide pyörii sittenkin. Sen saattoi kokea katsellessaan Tony Craggin veistoksia Sculptorissa. Aikaisemmin Cragg kierrätti rantojen muoviroinaa installaatioihinsa. Nyt maskuliininen teräskumi ei puhkea kyyneliin ympäristökysymysten vuoksi, vaan pyörii kuin Formula solmussa. Jos Henry Moore saa katsojan tanssimaan veistoksensa ympäri, pistää Cragg yleisön hienosti jengalle.

Erkki Pirtola
Kirjoittaja on taiteilija ja kuvataidekriitikko.

Palaa otsikoihin