Tulosta sivuAktivistinen taide, aikamme rappiotaide

Akt-netti-TeenTopanga2
Teen Topanga on "omalla sivustollaan" esiintyvä, ilmeisesti teenrevenue.comin lanseeraama megabrändi. Ainakin sivustolla etsitään 18–21-vuotiaita, erittäin nuoren näköisiä malleja. Valtavirtapornon lapsipornoistuminen tarkoittaa myös tätä: lain rajoilla liikkuvaa pedofiilisen fantasian ruokkimista. Kuva: Poliisin laillisena palauttama kuva Ulla Karttusen Neitsythuorakirkon takavarikoidusta aineistosta.

Aktivistinen taide, aikamme rappiotaide

Teksti: Ulla Karttunen

Aktivistinen taide on eräs merkittävimmistä nykytaiteen muutosvoimista. Se syntyi taidemaailman käytäntöjen ja yhteisöllisen muutostyön hybridinä 1960-luvun lopulla, ja viimeistään 1990-luvulla sen katsotaan kehittyneen omaksi taidemuodokseen. Aktivistisen taiteen toiminnan kohteina ovat olleet esimerkiksi ympäristö, markkinat, rasismi, aids, seksismi ja väkivalta.


Joseph Beuys sosiaalisine veistoksineen ja ”jokainen on taiteilija” -ajatuksineen on aktivistisen taiteen pioneereja. Yksi hänen tunnetuimmista töistään on I Like America and America Likes Me (1974), jonka filmirekonstruktio oli viime kesänä esillä Pariisin Pompidou-keskuksen Traces du Sacré -näyttelyssä.


Esityksessä Beuys kuljetettiin lentokentältä ambulanssilla kääre silmillä newyorkilaiseen galleriaan, jossa hän vietti kolme päivää kojootin kanssa selliin suljettuna. Nykyään kojooteiksi nimitetään ammattikuntaa, joka kuskaa siirtolaisia Meksikosta Yhdysvaltoihin. Suuri osa maan halvasta työvoimasta saadaan maahanmuuttajista, laillinen yhteiskunta nojaa laittomaan.

Moni siirtolainen kuolee matkalla, mutta kojootti tekee bisnestä köyhän unelmista, paremman elämän toivosta. Arizonan rajalta löytyvistä ruumiista uutisoidaan jatkuvasti. Tähän kuolemanmaastoon aktivistitaiteilija Robert Ransick vei teoksensa: Casa Segura (2007) on rajalle pystytetty pieni kohtaamispaikka ja selviytymistalo vesipullovarastoineen.


Akt-netti-casa
Robert Ransick, Casa Segura, 2007. Aurinkopaneeleiden voimalla toimivassa talossa on vettä, vähän ruokaa ja tietokone, jonka tarjoamalle sivustolle kävijä voi jättää viestin tai koota valmiista graafisista palikoista oman piktogramminsa.

Aktivistisessa taiteessa suuntaudutaan taide-esineen sijaan prosessiin, taidemaailman sijaan todellisuuteen. Peruspyrkimyksenä on sosiaalinen muutos, se että taide ei jää taiteeksi.


Auktoriteettivetoisissa yhteiskunnissa on kullattuja kuvia, arvoja, jotka ovat kyseenalaistamattomia. Turkmenistanin edesmennyt presidentti Saparmurat Nijazov rakensi ympärilleen kultin, joka toisti johtajan kuvaa ja sanaa pyhänä. Diktaattorin kullattu näköispatsas kääntyi moottoroituna aina aurinkoon ja teekannun kyljetkin ylistivät hänen nimeään. Johtaja on nyt vaihtunut, mutta kuvainpalvontaan liittyvä ihmisoikeuksien polkeminen ei ole laantunut.


Diktatuurissa vallitsevien kuvien kyseenalaistaminen on kielletty. Turkmenistaniin rakennettiin tehokas salakuuntelujärjestelmä, jotta kuvien kyseenalaistajat saataisiin tuoreeltaan kiinni ja kidutetuiksi. Diktatuurin parhaaksi yhteistyökumppaniksi osoittautuivat länsimaiset suuryritykset, joilla olivat omat etunsa ajettavina. Siemens rakensi järjestelmän, Nokia työsti täydennykseksi matkapuhelinjärjestelmää.


Suomalaisen ohjaajan ja aktivistitaiteilijan Arto Halosen elokuva Pyhän kirjan varjo tarkastelee kansainvälisten suuryritysten moraalia Turkmenistanissa. Halosen perustamalla, yritysten etiikkaa valvovalla FreedomForSale-nettisivustolla on nähtävissä dokumentti siitä, miten mahdotonta Nokialta oli saada vastaus kyseisestä yhteistyöstä.


Akt-netti-halonenBook  statue
Arto Halonen ja Pyhän kirjan varjo -elokuvan toinen käsikirjoittaja, yhdysvaltalainen Kevin Frazier Ruhnama-patsaalla.

Läntisessä markkinataloudessa kullatut kuvat ovat usein viihdyttäviä, myyviä ja markkinoita kiihdyttäviä. Saksalaissyntyinen Hans Haacke kuuluu viime vuosikymmenten merkittävimpiin taiteilijoihin, mutta hänen näyttelynsä Guggenheim-museossa 1971 joutui ennakkosensuurin kohteeksi, niin kuin jotkut myöhemmätkin. Haacken teoksissa on esitetty tietoa taidemuseoiden taustayhteyksistä, muun muassa kyseenalaisista kiinteistökaupoista.


Haacken teoksia on arvioitu ”täysin vailla taiteellista laatua” oleviksi, ”koko taiteen käsitettä vastaan” hyökkääviksi. Sen sijaan Turkmenistanin pyhää kirjaa, Saparmurat Nijazovin kirjoittamaa Ruhnamaa, ihmisoikeuksien loukkaamisen välikappaletta kiitetään ”taiteellisesta laadusta” ja ylistetään ”mestariteokseksi”.


Haacke käyttää teoksissaan paljon suoraa informaatioaineistoa, kuvatodisteita ja asiakirjoja, joita ei tietysti ole asianmukaista taiteellistaa todellisuutta vastaamattomiksi. Aktivistinen taide ei voi suostua estetisoimaan todellisuutta toiseksi, tässä taiteilijan pyrkimykset rinnastuvat tutkijaan ja journalistiin, jotka pyrkivät tuomaan ilmiön esiin sellaisena kuin se on.


Todellisuusviitteitä sisältävässä, kulttuurista valmismateriaalia kommentoivassa teoksessa saattaa olla vain aste-ero siinä, onko kyse taidemaailman sisään jääväksi tarkoitetusta vai sosiaaliseen muutokseen pyrkivästä työstä. Esimerkiksi monet Pariisin nykytaiteen keskuksen, Palais de Tokyon näyttelyt, kuten GNS – Global Navigation System (2003) ja Playlist (2004), ovat olleet kulttuuriseen ainekseen reagoimista, valmiin materiaalin hyödyntämistä ja uudelleentulkintaa.


Akt-netti-tania-bruguera-tatlins
Tania Bruguera, Tatlin’s Whispers #5, 2008. De-kontekstualisointu toiminta, jonka materiaalina olivat ratsupoliisit, joukkojenhallintatekniikat ja yleisö. Live The Living Currency -avajaisperformanssi, Tate Modern. Kuva: Sheila Burnett. Courtesy the artist and Tate Modern @ Collection Tate Modern.

Palais de Tokyon kuraattori Nicolas Bourriaud on kirjoittanut relaatioestetiikasta ja taiteesta kulttuurisena jälkituotantona ja dekoodaamisena. Hänen mukaansa eri tavoin välittyneessä, kulttuuristen käytäntöjen todellisuudessa maailmaa ei enää voi kohdata raakana ja suoraan.


Relaatioestetiikalla Bourriaud viittaa tilanteeseen, jossa katsoja ei enää kohtaa objektia vaan on mukana sen rakentumisen prosessissa. Postproduction-teoksen ajatuksena on, että taide ei enää luo uutta vaan koodaa jo tuotettua. Taiteen nykytehtäväksi Bourriaud näkee jo luodun kulttuurisen aineksen käsittelemisen ja kriittisen kierrättämisen.


Vuonna 2009 Bourriaud kuratoi Lontoossa neljännen Tate-triennaalin, jonka nimeksi hän on antanut keksimänsä käsitteen Altermodern. Bourriaud viittaa käsitteellä taiteeseen, joka globaalissa todellisuudessa toimii standardisoimisen ja kaupallistamisen vastavoimana.


Näyttelyssä on mukana esimerkiksi alkujaan kuubalainen Tania Bruguera. Hänen työnsä käsittelevät taiteen, politiikan ja elämän välistä suhdetta. Viimeaikaisissa projekteissaan hän on pyrkinyt pikemmin luomaan poliittisia tilanteita kuin representoimaan niitä.


Brugueran mielestä ei ole tärkeää, että ihmiset tietävät teokset taiteeksi tai pohtivat niiden yhteydessä taidetta. Oleellisempaa – esimerkiksi projektissa, jossa ratsupoliisit valvovat ja ohjaavat taideyleisöä – on tuottaa kokijoille konkreettinen, elävä kokemus vallasta ja kontrollista.


Bourriaudin järjestämissä näyttelyissä ja teoreettisissa teksteissä on nähtävissä linja, jossa aktivistisen taiteen keinot ovat liukuneet osaksi keskeisintä kansainvälistä nykytaidetta. Samalla aktivismi ja poliittisuus ovat liudentuneet valmiin utopian osoittamisesta todellisuuteen, sen merkeistä ja merkityksistä käytävään keskusteluun osallistumiseksi. Tässä mielessä aktivistinen taide ei ole enää erillinen taidelaji, vaan osa tavanomaista nykytaiteen keinojen varantoa.

LUE LISÄÄ TAIDE 4/08


Kirjoittaja on Helsingissä asuva taiteilija ja taideteoreetikko.