Tulosta sivuKritiikit 4-08

29.10.2008 13.13

Kauneuskokemus kahdella kielellä – Oiva Toikka, Carolus Enckell

Enckell-bjamOiva Toikka on näennäisen pidäkkeetön luonnonlapsi ja lasimuotoilun virtuoosi, Carolus Enckell tinkimätön maalari, joka palvoo väriä ja valoa kuin alkuihminen.

Enckell-bjam
Carolus Enckell, Brueghelin punainen – Malevitsin musta, 2008. Öljy ja vaha kankaalle, kivi, (2 osaa), 200 x 200 cm + 42,5 x 40 x 15 cm

Kauneuskokemus kahdella kielellä

Carolus Enckell
Oiva Toikka: Uusia teoksia
Galerie Forsblom 28.8.–21.9.2008


Toinen näennäisen pidäkkeetön luonnonlapsi on itse asiassa alansa tekninen virtuoosi, toinen tinkimätön ja teoreettinen minimalisti palvoo väriä ja valoa kuin alkuihminen. Oiva Toikan (1931) ja Carolus Enckellin (1945) samanaikaiset näyttelyt herättävät silti katsojassa samansukuisia tunteita: kummallekin on ominaista välitön tunteensiirto ilman moralisoivia kannanottoja ja vastaansanomaton, ajan ja arjen tuolla puolen lymyävä kauneus. Toinen kahmaisee maailman laajaan syliinsä, toinen keskittyy maalaamisen hiljaisiin ydinasioihin.


Dekoraation kliimaksi

Oiva Toikka sanoi joskus kahdeksankymmentäluvulla olevansa turhautunut maalari ja toisaalta rakastavansa lasia, koska siinä aina vaanii katastrofin mahdollisuus. Vuosien designer-taiteilija-nuorallatanssissa Toikka on hypännyt taiteilijapuolelle jo kauan sitten.


Hänen näyttelynsä on pursuavan energinen (ehkä hieman liian täyteen pakattu, mutta se sopii töiden habitukseen) juhlakattaus. Lumoutunut silmä ahmii visuaalisia herkkuja, ja poistuttuaan taikapiiristä katsoja tokenee miettimään, että Toikka on kesyttänyt tämän rönsyävän huikeuden sittenkin järjestykseen, koska hän lasin ja värin kriittisessä muotoutumisvaiheessa on oikealla hetkellä pysäyttänyt prosessin. On  syntynyt taas uusi ilkikurinen tai lempeän ironinen teos, jonka nimi viittaa rennosti suunnilleen tulkintaa kohti.


Toikka
Oiva Toikka, AIDA, 2008. Lasi, 34 x 44 x 25,5 cm.

Uudenlaista ilmaisuakin on ainakin oopperamaailmasta: kun itse näen Verdin oopperat jalon dramaattisina, Toikka kuvaa Nabuccon hebrealaisten orjien kuoron hauskoina pöllömäisinä olioina ja Aidan tummaihoiset henkilöt lumivalkoisina, mutta siihen(kin) perustuu Toikan charmi: nähdä asiat toisin. Kirkkaan läpikuultava, kulmikasraaminen Kerjäläisylioppilas  meduusamaisine sisuskaluineen kuin röntgenkuvassa ja kieltämättä hiukan anova asento on jo esittävää, joskaan ei realistista kuvanveistoa. Esikuvaa taidehistoriasta ei tule mieleen – ei barokista eikä postmodernismista…


Voiko punaisen kokea tuntematta taidehistoriaa?


”Kuka uskaltaa olla positiivisesti naiivi taiteessaan?” kysyi Carolus Enckell 1990 Vuoden taiteilijana. Enckellillä on oma käsialansa jonka puitteissa hän on muuttunut  ja uskaltanut löytää paljon. ”Tyyli” ei ole raisu siveltimenjälki vaan sen häivyttäminen.


Enckell on avautunut ja vapautunut käytyään aikanaan läpi sulkeutuneet ja etäiset, hidasrytmiset ”portti”- ja muut arkkitehtoniset aiheensa, sisäistyneesti kuljetut Piet Mondrian-, Brice Marden- ja Mark Rothko -vaiheet, jotka ovat luoneet sen suvereenin maalarin, mikä hän nyt on – etsiessään kuvaa, joka säteilee omaa valoaan.


Välitön ja jäntevä Ikon (2008) loistaa seinältä juuri tällaisena punaisen saadessa lisähehkua viereisistä väripinnoista. Sen voi nähdä iloisena tervehdyksenä konstruktivismin pioneereille. Näyttelyn jotkut muutkin maalaukset ovat kuin taiteilijan eläytymisiä suuriin esikuviinsa – ikään kuin hän esittäisi roolia näyttämöllä! Joskus Enckell on sanonut originaalisuuden käsitettä kliseeksi. Eräs hänen maalaustensa hieno ominaisuus, salaperäisyys, on säilynyt, herkkyys lisääntynyt.


Enckell-ikon
Carolus Enckell: Ikon, 2008. Öljy ja vaha alumiinilevylle, 115,7 x 106,2 cm.

Jotkut maalarit ovat innostuneet tutkimaan sinistä tai punaista väriä, niiden lukemattomia vivahteita, ominaisuuksia ja niiden esiintymistä taidehistorian suurten taiteilijoiden teoksissa. (Mutta onko Fra Angelicon sininen tai Giotton punainen täsmälleen sama kuin yli 600 vuotta sitten mm. lukuisten restaurointien jälkeen? Silti ajatus on äärettömän kiehtova, kaipauksen sukuinen tunne). Siksi meitä kiinnostaa kokea väri uudelleen nykytaiteilijan teoksen kautta. Punainen sävyissään lienee haastavin väri. Vaikka muun m uassa Albers opetti, että ”rumia” värejä ei ole – kun epämiellyttävää toistaa tarpeeksi, siitä alkaa pitää.


Joskus uskoin, että värin (lopullinen) olemus paljastuu vasta suhteessa toiseen väriin, mutta juuri Carolus Enckell on antanut minulle oivalluksen, että yksi väri voi tuottaa syvän tunne-elämyksen. Yksivärinen pinta on täydellisen vapaa kielellisistä ja symbolistisista paineista, värin sävy menee suoraan alitajuntaan.


Enckell on viime vuosina miettinyt renessanssimestareiden punaisia varsin käsitteellisesti. Brueghel-punainen (2008) on pienessä taulussa vahva ja kirkas, ja laajassa väripinnassa ohennettuna; Brueghel-punainen – Malevits-musta (2008) määrittelemätön vaalea; sävy jota en tunnistanut koskaan nähneeni. Katsoin sitä tunnetun maalarin kanssa (joka maalaa harmaanruskeasävyisiä, hyvin kauniita tauluja hylätyn näköisistä paikoista) ja sanoin, etten ole nähnyt henkistyneempää väriä. Hän sanoi hämmästyneenä kokevansa värin hyvin lihallisena.


Ullamaria Pallasmaa

Kirjoittaja on Helsingissä asuva kriitikko

Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi


Nimimerkki
Otsikko
Kommentti *
Älä täytä
Tähdellä (*) merkityt kentät ovat pakollisia
Ei kommentteja


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä