Tulosta sivuKritiikit 4-08

29.10.2008 16.28

Outous tekee nastan twistin – Fennofolk08

Paola SuhonenKriitikko tiesi varsin hyvin, ettei ollut mikään muotoiluasiantuntija, ja siksi se yrittikin löytää jotain, joka edes jollain tavalla pysähdyttäisi.

Outous tekee nastan twistin

FENNOFOLK – New Nordic Oddity
Designmuseo, Helsinki 11.6.–28.9.2008


”Ai tässäkö se nyt sitten oli?”, totesi pettynyt kriitikko ja oli ihan tavis – niin kuin taiteilija Heta Kuchkakin Fennofolk-näyttelyn luettelotekstissään Taiteilija on tavis. Kriitikko tiesi varsin hyvin, ettei ollut mikään muotoiluasiantuntija, ja siksi se yrittikin löytää jotain, joka edes jollain tavalla pysähdyttäisi tai olisi jotenkin kiinnostavaa. Mutta turhaan.


Kriitikko käveli ympäriinsä ja yritti saada kiinni näyttelyn ääniteosten – muun muassa Islaja, Samae Koskinen ja Pekka Kuusisto – mahdollisista maisemista, mutta näyttelyssä olleet opastetut ryhmät pitivät niin kovaa meteliä, ettei äänimaisema käynyt edes ambientista. Museohissimusiikiksi meni sekin. Ja siksi kriitikkoa illalla naurattikin, kun se luki näyttelyn luettelosta Marianne Aavin ja Leena Svinhufvudin ”hissikeskustelua muotoilun suomalaisuudesta”.


Kriitikko kuvitteli, miten  Aav toteaa Svinhufvudille salaatille mennessään, että ”kuten Carl Gustav Estlander vuonna 1871 huomautti, olemme kaikki auttamattomasti vedetyt modernin teollisuuden valtaisaan kehitysvirtaan”. Kriitikko ehti jo nähdä Aavin ja Svinhufvudin hissimatkan Aki Kaurismäen elokuvakohtauksena. No outoahan se oli, mutta jonkinlaista suomalaista outouttahan näyttelykin tavoitteli.


Paola Suhonen
Paola Suhonen/Ivana Helsinki. Kokoelma 2008. Kuva: Elina Brotherus.

”Fennofolk on pitkän linjan suomimuotoilua, jossa sekoitetaan sopivasti skandinaavisuutta ja jotain outoa. Se on täysin uusi populaarikulttuurin muoto, joka kulkee edelleen vaikuttavan skandinaavisen, puhtaan modernismin rinnalla.” Lainaus ei suinkaan ole näyttelyn luettelosta, vaan näin on IVANAhelsingin Paola Suhonen todennut pari vuotta sitten (www.fashionfinland.com). Seuraava ajatus oli, että onpahan  Suhonen onnistunut vedättämään Designmuseota oikein kunnolla, kun on saanut valjastettua kesän päänäyttelyn oman brändäämisensä käyttöön.


Ja eiköhän Suhonenkin valinnut juuri Kaurismäen elokuvamaailman fennofolkin edustajaksi: ”Loistava fennofolk-esimerkki. Kaurismäen tuotanto on kansanomaista ja rahvasta, mutta ei kuitenkaan dokumentaarista. Pysähtyneisyys ja outous on viety äärimmilleen ja tunnelma virittyy juuri näistä.”


Näyttelyn luettelossa Heta Kuchkakin viittaa vielä Kaurismäkeen: ”Että jos jollain sattuu olemaan samanlainen näkemys estetiikasta kuin vaikka Kaurismäellä, niin onko kyseinen suomalainen taiteilija silloin enemmän suomalainen taiteilija  kuin joku toinen suomalainen taiteilija?” Tätä voisi tietenkin kysyä mainostoimisto SEK & GREY:ltä, jonka kökkö Suomi-brändäysvisio oli myös esillä näyttelyssä – vaikka ei sitä luetteloon asti oltu sitten jostain syystä vietykään.


Ehkä kyseessä oli samanlainen vahinko, kuin oli käynyt Aurora Reinhardille, jonka osuus oli unohtunut luettelosta kokonaan ja tyrkättu sitten mukaan irtosivuna. Ja naurattihan kriitikkoa tietenkin sekin, että Reinhardin nimi oli kyllä mahtunut luettelon kanteen, mutta väärin kirjoitettuna.


Mutta pitäähän kriitikon heittäytyä vakavaksikin. Olemme juuri tottuneet siihen, että etunimettömien heerosten Aallon, Wirkkalan ja Sarpanevan hahmot on demytologisoitu. Mutta kykenemmekö näkemään uusien mytologioiden syntyä tai tietoista synnyttämistä? Tai näemmekö sen, miten herooinen moderni elää syklimekanismeissa edelleenkin? Esimerkiksi sitä, miten etunimet tuppaavat unohtumaan?


Taitaa Mikaa ottaa pannuun, kun Kaurismäki on vain Aki. Mietimmekö sitä, miksi dog design kirjoittaa nimensä pienellä kuin bauhaus konsanaan? Retroahan kaikki tietenkin on. Mutta näemmekö sen, miten Suhonen yrittää tuottaa ”Milanon ihmeen” 2000-luvun tyyliin?


Ei Fennofolk-näyttelyssä ollut oikeasti mitään kovin outoa ja suomalaisen absurdia. Platkuksi ja ulkokohtaiseksi jäi myös ajatus taiteen ja muotoilun yhdistämisestä. Valokuvat  – varsinkin Jouko Lehtolan ja Reinhardin ja toki IVANAhelsingille töitä tehneen Elina Brotheruksen kuvaamat – jotenkin vielä toimivat ja tietenkin Jani Leinonen Elovena-työ jo määritelmällisestikin, mutta esimerkiksi Maiju Salmenkiven ja Eeva-Leena Eklundin maalauksille oli vaikea keksiä mitään kosketuskohtia koko näyttelyyn.


Elina Brotherus Green Lake
Elina Brotherus, Green Lake 2008.

Myöskään Markku Laakson Elvikset ja lapinpojat eivät tehneet kriitikkoon mitään vaikutusta – nämä vitsit on nähty jo niin moneen kertaan, ettei kitsch-tietoisuuskaan nosta niitä millekään metametatasolle, minkä uusi konteksti voisi parhaimmillaan tehdä. Tämä näyttely ei ollut sellainen konteksti millään tasolla. Eihän fennofolkia oikeasti ole olemassakaan.


Kaikista eniten kriitikkoa nauratti, kun se meni kuselle Designmuseon vessaan. Pieni pisoaari – eli WC-allas, johon miesten on tarkoitus virtsata seisaaltaan – oli niin huonosti muotoiltu, että sen kaareva peräseinä paiskoi pisaroita takaisin housuille, vaikka kuinka yritti olla tarkka. Ja tämä siis Designmuseon vessassa! Se oli outoa ja absurdia.


Otso Kantokorpi

Kirjoittaja on helsinkiläinen toimittaja ja kriitikko


Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi

Ei kommentteja


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä