Tulosta sivuKritiikit 4-08

29.10.2008 13.30

Puu on rakas – Puu veistäjän käsissä, EMMA

Puu-Puuveistosnayttely1EMMA:n kesänäyttely Puu veistäjän käsissä on vastaansanomattoman esteettinen puun ylistys.

Puu-Puuveistosnayttely1
Näkymä EMMA:sta. Etualalla Radoslaw Grytan Monumentin varjossa, taustalla Kain Tapperin ja Heikki Virolaisen veistokset. Istuvat hahmot tilan perällä ovat Riku Riipan käsialaa.

Puu on rakas

Puu veistäjän käsissä
EMMA – Espoon modernin taiteen museo, 18.6.–31.8.2008


Materiaali laajan näyttelyn teemana tuntui etukäteen ajatellen epäkiinnostavalta, mutta teosten keskellä tajusin, että tätähän suuri yleisö ja museoiden vakiokävijöiksi kasvatettava nuoriso tarvitsee: taattuja herkkuja ja uudehkoja, kiinnostavia tekijöitä.


Näyttelyn kokoajan, professori Leena Peltolan perspektiivi ulottuu 1950-luvulta nykypäivään. Teokset on ripustettu enemmän muodon kuin sisällön perusteella. Tulos on vastaansanomattoman esteettinen puun ylistys. Myös upea näyttelyjulkaisu valottaa teemaa monipuolisesti.


Esteettisessä painoarvossaan edesmennyt akateemikko Kain Tapper nousee jumalaksi, jota ei enää osaa edes arvostella. Ja kuinka monen näyttelyyn osallistuvan taiteilijan esikuva hän onkaan! Toinen vastaansanomaton déjà vu ovat Heikki W. Virolaisen primitiivis-ortodoksiset teokset – mikä syvällinen ja mystinen voima niistä säteileekään!


Virolaisen ja Tapperin aikalaisiin kuuluu myös Mauno Hartman, jonka miehisen komeat hirsirakenteet eivät koostaan ja tummista väreistään huolimatta yritä mystifioida tilaa kuten Nora Tapperin Yliskamari. Metaforana, kotoisana kieli- ja mielikuvana teoksen nimi assosioituu ajatteluksi tai alitajunnan kielletyiksi kerroksiksi. Ilmeisesti bachelardilaisesta fenomenologia-ajattelusta lähtevä ilmaisu karheine lautarakennelmineen ei kuitenkaan onnistunut tuottamaan kiinnostavaa tilaelämystä.


Pauno Pohjolaisen möhkälepatetia ja Kimmo Pyykön surrealistisia pronssiveistoksia muistuttavat tummat bongossirimakimput luovat näyttelyn alakuloisimman tunnelman. Materiaalina viileänoloinen bongossi eroaa suomalaisista puulajeista ainakin siinä, ettei se vetoa kosketushimoon.


Puu-aiha
Martti Aiha: Pää Francis Baconin mukaan, 2004. Kuva: Jussi Tiainen. Aihan veistoksia on esillä Tampereella, Sara Hildénin taidemuseossa 27.9.2008–18.1.2009.

Virolaisen ja Pohjolaisen lisäksi ainakin Martti Aiha, Tapani Kokko ja Hanna Vahvaselkä värittävät teoksen pintaa, mutta täysin eri tavoin ja eri syistä. Kokon veistoksissa vaivaisalfaurosten hormonivimmaisin osoittelevuus on väistynyt elämän- ja luonnonläheisen seksuaalisuuden tieltä, väritys vielä pehmentää vaikutelmaa. Ihmishahmoista välittyy valtava empatia ja varsinkin naiset on kuvattu hellyydellä.


Aiha käyttää väriä ornamentaalisten teostensa monokromaattisena aistimellistajana. Hänelle mikään ei tunnu olevan mahdotonta! Huikea oivallus on Pää Francis Baconin mukaan, jossa punavalkoraitaiset, silkinsileiksi sorvatut puunkappaleet ovat jäljittelevinään Baconin maalausten hirveää ihmislihaa.


Hanna Vahvaselänkin mataliksi reliefeiksi kaiverrettu ja maalattu ilmaisu on omintakeista ja niin vahvaa, että ”arjen draamaksi” sanottu (Kantokorpi) aihepiiri ehkä pitäisi korvata rajummalla sisällöllä, jolloin tuo ”poissaolevan läsnäolo” (taiteilija) olisi todella läsnä eikä poissa. Esimerkiksi Anneli Sipiläinen kuvaa ”ihmisen läsnä- ja poissaoloa” yksinkertaisemmin, niin että kahden karkeasti veistetyn makuusijan tyhjyys on painavaa.


Puu-vahvaselka
Hanna Vahvaselkä, Pitkä yö, 2005. Sekatekniikka, puu, 100 x 120 cm.

Puu taipuu käsitteelliseenkin ilmaisuun, ja täällä ero näyttäytyy suorastaan sukupolven vaihdoksena. Tosin näyttelyn kuopus Riku Riippa työstää puuta kaikkein perinteisimmin. Suloisella pintakäsittelyllä ja muotojen pyöreydellä Riippa lienee pyrkinyt plastisuuteen ja kauneuden maksimointiin ihmisfiguurin puitteissa, mutta lopputulos vaikuttaa lähes filosofiselta väitteeltä.


Tom Engblomin ja Jyrki Siukosen yhteinen tila korostaa taiteilijoiden samantapaista tekotapaa. Siukosen viileän käsitteellisen ilmaisun takaa voi aistia joskus jopa nostalgiaa. Puu materiaalina ei ole olennaista, mutta sopii näihin ajatusleikkeihin. Pintakäsittelystä päätellen Engblomille taas materiaali on rakas ja vaikutus välittömämpi.


Huone oli tilateoksena esteettinen, mutta häivyttivätkö erilliset teokset toistensa sisältöjä, kun jokaisen pienen, hiljaa puhuvan teoksen tulkinta vaatii katsojalta paljon luovuutta: lähes jokaisesta olisi voinut kehitellä pienoisesseen – ja vasta siinä löytää näiden kahden ”kirjallisen” taiteilijan, filosofin ja romantikon olennaisen eron.


Letkeästi käsitteillä leikittelevä Kari Cavén tuottaa loistavia ideoita  ja poskettomia teoksia mistä materiaalista tahansa. Tuloksia voi yrittää analysoida ja lokeroida; arte povera on kai yleisin pilttuu. Nimi vihjaa, onko kyseessä hurtti pila vai ironia, ja ensimmäisen riemuoivalluksen jälkeen hänen töistään löytyy syvempiäkin merkityksiä.


Puu-Hirvimaki-Veikko-2a web
Veikko Hirvimäki: Suuri kävely, 2002. Puu, 77 x 65 x 80 cm. Kuva: Rauno Träskelin.

Veikko Hirvimäen ja Joakim Sederholmin samansukuiset eläimet olivat eri tiloissa. Hirvimäen susi on myyttinen eläin, täynnä elämää, primitiivinen. Sederholmin koira on tuskassaan ihmisen kaltainen, taidehistorian ja kirjallisuuden eksistentialistimestareiden ihmishahmojen sukua. Molemmat rakentavat teoksensa palasista. Pinta on Hirvimäellä lämmin, käsittelemätön, Sederholmilla kalman vaalea, asennot rujoja.


Hirvimäen teosten kanssa samaan tilaan sijoitetut Maija Helasvuon  työt ovat ronskin ja suurpiirteisen veistäjän ja täsmällisen ajattelijan. Pietàn iso puumassa on niin vaikuttava, että se saattaa tehota ilman Michelangelon kuuluisan veistoksen tuntemistakin. Dialogia vilkkaiden susien kanssa ei silti synny.


Luonnosta ideansa ottavia ja sille ikuista velkaansa suorittavia ovat myös Jussi Heikkilä ja Inka Nieminen. Heikkilän herkkyys on hänen vahvuutensa, jota tukevat tieteellinen kiinnostus, runollinen ja käsitteellinen ajattelu ja uskomaton kauneudentaju. Töiden keskellä kannattasi viettää vuorokausi pohtien taiteilijan esille ottamia asioita. Eläinaiheita usein kuvaavan Niemisen hienot jalkatutkielmat saavat ajattelemaan Darwinin teorioita – tai   nykyvastinetta  kreikkalaisen arkkitehtuurin pylvästyypeille.


Puu-Heppa1-010393
Kirsi Tapper, Sarjasta hevosia, 2006. Leppä, mänty, väri, metalli, 4 osaa à 50 x 57 x 15 cm. Kuva: Tähtikuva Oy/Pekka Rötkönen.

Entisenä hevostyttönä en osaa jakaa Kirsi Tapperin arkista näkemystä kauneimmasta ja jaloimmasta eläimestä. Vai onko se kunnianosoitus suomenhevosen historialliselle raadannalle? Entä taide – suljenko mieleni epäoikeudenmukaisesti taiteilijan muiltakin teoksilta?


Markku Kivisen omintakeisen ajattelun tuotoksia olisin sen sijaan mielelläni nähnyt enemmänkin. Olen joskus sovitellut Keinutuolin ”graafiseen” kaksoiskuvaan vaikka mitä merkityksiä isoäitinostalgiasta lähtien – en usko että Kivinen on ironinen nihilisti. Puukehikon varaan sommitelluista putkistoista koostuva Sadepäivä on mielestäni sekä konstruktio että dekonstruktio, ja saattaa tuottaa hartaalle tuijottelijalle kuulo(harha-)aistimuksenkin.


Puu-KivinenKeinutuoli1 000
Markku Kivinen, Keinutuoli, 1998. Puu, liima, 250 x 300 x 115 cm. Nykytaiteen museo Kiasma, Kuva: KKA/Pirje Mykkänen.

Pasi Erik Karjulan kolmesta eri teoksesta (Oho3, Panoraama ja Ristiinrastiin) koottu rakennelma on selvä dialektinen dekonstruktio: Se on prosessi, joka luo mielikuvan loputtomista variaatiomahdollisuuksista ja antaa puun omankin tahdon tulla esiin.


Puu-karjula1
Pasi Erik Karjulan teoskokonaisuus Puu veistäjän käsissä –näyttelystä. Kuva: Arja Elovirta.

Näyttelyn järisyttävin elämys on Radoslav Grytan Monumentin varjossa. Gryta on elänyt elämän, josta voisi suuntautua poliittiseksi taiteilijaksi, mutta se on vain pieni osa hänen kokemuspiiriään ja syvällistä työskentelyään.


Grytan voimakas credo ei koskaan horjahda valheelliseen paisutteluun. Toukokuun ensimmäinen on rakennelma joka paljastuu kulissiksi ja Omakuva 80-vuotiaana on vanhan miehen rintakuva taustanaan seinällinen hunajakennoja. Hieman surumielinen toive seesteisestä vanhuudesta – mutta onko pään asento sama kuin Leninin rintakuvissa?


Ullamaria Pallasmaa

Kirjoittaja on Helsingissä asuva kriitikko


Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi

Ei kommentteja


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä