Lauri Astala, Rome dérive 1, 2006, video 16:9, luuppi, äänetön, 2 min 05 sek.

Näkemisestä ja rekonstruoidusta luonnosta

Lauri Astala: Näkemisestä
Galleria Heino, Helsinki, 30.8.–21.9.2008

Kaija Kiuru: Veistoksia
Galleria Sculptor, Helsinki, 10.9.–28.9.2008

Galleria Heinon ikkunassa musta teksti Näkemisestä toimii introna ja herättää kiinnostuksen. Sisällä galleriassa Lauri Astala (1958) kertoo näkemisestä ja ylittää katsojan odotukset.

Rome dérive -sarjan kolme videoteosta kuvaavat Roomaa ohikiitävien hetkien ja tilojen heijastuspintana. Videon kaksi ensimmäistä osaa ovat syntyneet taiteilijan ajelehtimisen (dériver) tuloksena. Astala lähestyy tätä ”ikuista kaupunkia” psykomaantieteellisellä otteella ja rikkoo ennalta määrättyjä liikkumisreittejä antamalla katseen johdattaa kameran kulkua. Rooma näyttäytyy harsomaisen sumuun kääriytyneenä, ikänsä ja mahtipontisuutensa menettäneenä. Astalan kamera taltioi myös ihmeellisen lyyriset lintuparvet, jotka etsivät muotoaan taivaalla ja pyyhkivät sitä jälkiä jättämättä. Samoin tekevät ohikulkevien ihmisten varjot, jotka heijastuvat monumenttien pinnalle ja Tevere-joen rantapenkereille.

Kolmannelle videolle Astala on kuvannut La dolce vita -elokuvassa nähtyjä paikkoja ja yhdistänyt elokuvan äänet taustalle. Katsoja kuvittelee automaattisesti henkilöt videolle ja alkaa muodostaa mielessään tarinaa huolimatta siitä, onko hän nähnyt alkuperäistä elokuvaa vai ei. Klassikkoelokuva on ikään kuin ehdollistanut kuvien avulla Rooman-kävijät muistamaan Anita Ekbergiä Trevin suihkulähteen äärellä. Kerran puhutut äänet kaikuvat kaupungin öisillä kujilla, mutta varjojen ja sumun lailla ne vain korostavat entisestään paikan pysyvää, ikuista olemusta. Toisaalta Ekbergin hetken mielijohde on muokannut tilaa kulttuurisesti ja samoin tekee vuonna 2008 myös Astalan kamera. Tarjoten samalla katsojille esteettisen elämyksen.

Samantyyppisen aikakoneen katsoja kohtaa Astalan installaatiossa Näkemisestä. Siinä katsoja näkee oviaukossa seistessään videon, jolla esiintyy taitelija -ja katsoja itse. Katsoja siis katsoo itseään ulkopuolelta katsomassa itseään ja taiteilijaa, joka katsoo katsojaa. Mutta kuka loppujen lopuksi näkee? Taiteilija ei näe, koska hän ei ole vuorovaikutteisessa tilanteessa läsnä. Hän on antanut välineet, mutta katsoja ikään kuin viimeistelee teoksen osallistumalla siihen. Astalan intensiivisen katseen edessä osallistuja on helpottunutkin, että taiteilija ei näe objektiaan.

Video on kuvattu Rooman tiedeakatemiassa, jonka leveille käytäville on sijoitettu vanhoja rintakuvia toinen toistensa perään. Ympäristön hahmottuminen saa aikaan erikoisen tunteen tilasta. On kuin aika ja paikka muuttuisivat, ja olisi mahdollista matkustaa mielikuvituksen voimalla. Astua maijapoppasmaisesti sisään maalaukseen, jonka tila on jossain toden ja kuvittelun välimaastosta. Osallistujan tilakäsitys hajoaa myös katseiden ristitulen takia, sillä meitä katsotaan kaikkialta. Rintakuvat ja taiteilija katsovat meitä näkemättä, mutta me näemme Astalan ansiosta enemmän kuin normaalisti.

Kaija Kiuru (1959) käsittelee tilaa toisella tavalla Galleria Sculptorin näyttelyssä. Hän on luonut galleriatilaan paikatun metsän, jossa luontoa on yritetty räätälöidä fragmenteista kasaan. Kiuru on rakentanut nelikulmaisia koivuja, jotka hän on päällystänyt tuohiruuduilla ja liittänyt ne runkoon nupinauloilla. Ihmisen käden jälki näkyy jokaisessa rekonstruoidussa rungossa, samoin kuin keinotekoisissa tuohikivissä gallerian lattialla.

Tuohi on Kiurulle materiaali muiden joukossa, tavallaan kierrätystavaraa. Tuohi on loppujen lopuksi vain kuori, joka peittää puun arvokkaammat sisäiset osat. Koivikko vaikuttaakin hyvin suojatulta: tuohiruudut on naputeltu kiinni kuin laastarit, hyvin järjestelmällisesti. Tuntuu aivan kuin joku yrittäisi muistivaraisesti rekonstruoida mennyttä metsää luoden samalla vision tulevaisuuden metsästä. Jopa runkojen nelikulmainen muoto vaikuttaa alleviivaavan ihmisen käden jälkeä. Vai mikä luonnossa olisi neliön muotoista?

Päinvastainen kysymys herää teossarjan Kohtuuttomia odotuksia äärellä. Katsoja jää miettimään, onko ympyrä maailman täydellisin muoto, johon on tullut Kiurun käsittelyssä halkeama. Taiteilija on päällystänyt leveitä ja litteitä vanteita huovalla ja tuohella. Teoksissa huopa loppuu kesken ja lankakin jää roikkumaan. Näyttelyn ekologisen hengen ohella käsitellään kaiken aikaa peittämistä., joka rinnastuu Kiurun aikaisempiin töihin, jotka ovat usein tarjonneet vain psykologista suojaa.

Kiurun installaatiossa Invaasio käävät toimivat alkuperäisestä yhteydestään irrotettuina luonnollisina reliefeinä ja muodostavat virran seinäpinnalle. Ne lähtevät liikkeelle vuolaasti päättyen kulman taakse seinälle, jossa virta kapenee ja muuttuu keinotekoisemmaksi: aitojen kääpien lomassa on kipsistä tehtyjä kappaleita. Vaikka käävät ovat loisia ja lahottajia, ne ovat tärkeä osa ekosysteemiä. Niiden paikkaaminen kipsisillä versioilla on yhtä surullista kuin vaeltelu postmodernissa koivikossa.

Viivi Koljonen
Kirjoittaja on taidehistorian opiskelija