Kaisa Kontio, sarjasta Maasta maaksi, 2007. Kollaasi, 17 x 13 cm.

Kadonnutta aikaa etsimässä

Kaisa Kontio: Epilogi
Kuvataideakatemian galleria, Helsinki, 4.–14.9.2008

Gun Holmström: Venus.Not
Galleri Sinne, Helsinki, 12. –28.9.2008

Kuvataideakatemian galleriassa juuri päättynyt Kaisa Kontion (1980) näyttely Epilogi loi grafiikasta ja installaatioista hienon kokonaisuuden. Kontio käyttää työssään vanhoja, sangen romanttisia aineksia, kuten kirjeitä, valokuvia ja pehmeäksi kuluneita materiaaleja. Kaikkea sellaista, johon aika on jättänyt painaumansa ja jonka voimme lukea kollektiiviseksi muistioksemme.

Kuvataideakatemian gallerian takahuoneeseen Kontio oli rakentanut teossarjan, joka koostui raameihin pingotetuista lakanoista. Jokaisessa kankaassa oli käsin kirjaillut nimikirjaimet. Teos ei ollut pelkästään muisto kerran eläneistä ihmisistä: se oli myös heidän kosketuksensa langan avulla omaan aikaansa. Lakanoiden pehmeäksi kulunut puuvilla linkittyy myös meidän aikaamme ja kertakäyttökulttuuriin, jossa tavarat entistä harvemmin ehditään kuluttaa sileiksi.

Kontion grafiikantyöt koostuvat myös eri materiaaleista ja laajentuvat paperin reunojen yli installaatioiksi. Vanhojen kirjeiden selkämykset todistavat ajan kulumisesta. Seinälle ripustetussa sarjassa niiden hento väritys liukuu kellastuneimmasta, uusimpaan, kirkkaan valkoiseen asti.

Saajilleen kirjeiden merkitys on ehkä muuttumaton, mutta katsoja miettii teoksen edessä myös tiedonkulun kehitystä. Työhön sisältyy lisäksi ajatus peittämisestä: kääntämällä kirjeet Kontio on varmistanut niiden saajien anonymiteetin. Ja koska kuoret ovat väärinpäin muodoltaan yhdenmukaisena sarjana, ne kutkuttavat mielikuvitusta miettimään viestien sisältöä. Merkitys löytyy poissaolevasta, jonka ajan eroosio tulee esiin värivivahteiden kautta.

Viimeisessä huoneessa jo ovella oli lappu, joka kehotti koskemaan teokseen. Pimeässä tilassa oli tuoli ja työpöytä, jolla paloi pieni pöytälamppu. Pöydällä oli puuvillahanskat ja vanhanaikainen valokuva-albumi, joka oli tyhjä. Selailin albumia, jonka sivuilla näkyi liimajälkiä kohdissa, joissa valokuvat olivat olleet kiinni. Odottamattomasti työpöydän ylle syttyi sininen valo, joka paljasti kokonaisen henkilögallerian albumin tyhjiksi oletetuilta sivuilta. Sinisessä valossa sivu sivulta ihmisten sabluunamaiset hahmot piirtyivät esiin.

Varjot ovat kuin reliikkejä: jälkiä, joita kerran eläneet ovat jättäneet jälkeensä. Aivan kuin henkilöillä olisi oma tahto tulla säilytetyiksi ja muistetuiksi: kuin niiden persoonien paino olisi heijastunut valokuvan lävitse paperiin. Valokuvassa on mukana tietenkin ainainen kuoleman aspekti, mutta Kontion installaatiossa ei ole henkilökohtaista surua. Työt lähinnä muistuttavat meille, kuinka vähän meistä jääkään jäljelle. Ja kuinka olemme liitossa oman aikamme kanssa. Näistäkin albumin sivuille ilmestyneistä hahmoista voi lukea yhdenlaista ajankuvaa vaatteiden, asennon ja esittämistavan myötä.

Nykyään Berliinissä asuvan Gun Holmströmin (1964) Sinne-galleriassa esillä olevat videot ja digitaalisesti käsitellyt valokuvat tarttuvat myös kollektiiviseen kulttuuriseen kuva-aineistoon, klassisiin veistoshahmoihin, jotka hänen käsittelyssään ovat kadottaneet staattisen harmoniansa.

Venus.Not-sarjassa veistosten venytetyt muodot jatkuvat matemaattisen viivan lailla äärettömyyteen kuvan ulkopuolelle. Patsaissa on pieniä vihjeitä, joiden avulla katsoja voi asettaa ne alkuperäiseen kontekstiinsa. Näitä ovat muun muassa pienet nimikyltit, jotka voi tunnistaa, mutta joiden kirjoituksesta ei saa selvää.

Muokattuina veistokset ovat korostetun vertikaalisia, pylväiden kaltaisia. Interiöörit taas ovat muokkautuneet abstrakteiksi tiloiksi, joista syvyys on hävinnyt lähes kokonaan. Abstrahoimalla Holmström on saanut aikaiseksi horisontaalisia väripintoja, joissa erottuva pieni esittävä elementti tekee ne tunnistettaviksi. Kuvat ovat kuin näkymiä metron ikkunasta, jossa liikkeen sumentamasta maisemasta silmä poimii jotakin arkisen tuttua.

Sarjassaan Avatar Holmström on lähestynyt veistoksia hiukan toisella tapaa. Näitäkin kuvia on käsitelty, mutta pylväiden sijaan ne muistuttavat pikemminkin Rorschachin symmetrisiä musteläiskiä. Veistoksista on tullut humanoidien kaltaisia ilmeettömiä hahmoja, joiden inhimillisyys on kadonnut symmetrian myötä.

Tietyn groteskiuden kautta on hävinnyt myös teosten ylevyys. Ja ylevyyshän on harvoin huvittavaa. Kun teosten alkuperäinen pyrkimys ihanteelliseen kauneuteen mittasuhteiden avulla on pyyhitty pois, mitä niiden sisällöstäkään jää jäljelle? Kuvissa näkyy joukko aneemisen oloisia pönöttäjiä, joiden asennoista jalous on kaukana.

Arkipelag-animaatiossa lipuvat torsot muodostavat saariston. Liikkuuko kamera vai liikkuvatko saaret? Minun silmissäni ne liikkuvat kuvaruudussa oikealle. Torsot heijastuvat keinotekoiseen veteen, jossa niistä muodostuu kokonaisuus, vaikkakin keskeltä katkaistu kuten veistoskuvissa.

Torsosaaret eivät ole taidemuseon estetisoituja patsaita, vaan paljastavat myös viimeistelemättömän selustansa. Vaikuttaakin kuin niiden yhteisenä tahtona olisi palata jonnekin takaisin, niin päämäärätietoisesti ne matkaavat samaan suuntaan. Ehkä ne etsivät kadonneita raajojaan?

Viivi Koljonen
Kirjoittaja opiskelee taidehistoriaa Turun yliopistossa