Tulosta sivuPääkirjoitus 4-08

Pknkuva
Yksityiskohta León Ferrarin teoksesta La Civilización Occidental y
Cristiana, 1965.

Älkää ampuko sanansaattajaa


Sydneyn biennaalin hornankattila kiehuu. Katsojat voivat pahoin ja haukkovat henkeään. Liipaisimella ovat maan oma poika, australialainen kehotaiteilija Mike Parr (1945), saapasmaan vähäpuheiseksi triksteriksi kuvattu Maurizio Cattelan (1960) ja Argentiinan moniottelijaveteraani León Ferrari (1920). Kaikkien heidän teoksiaan on pidetty kuvottavina ja moraalisesti arveluttavina.


Eikä ihme, kun yksi katkoo kanoilta kauloja, viiltelee itseään partakoneen terällä ja polttaa sormeaan kynttilän liekissä niin kuin Parr teki videotaltiointeina esillä olevissa seitsemänkymmentäluvun performansseissaan. Toinen taas ripustaa täytetyn hevosen satulansa varaan roikkumaan ja antaa sille nimeksi Novecento (1997). Kolmas kiinnittää ristiinnaulittua esittävän veistoksen amerikkalaisen hävittäjän siipiin.


Ferrarin jo vuonna 1965 tekemä, Vietnamin sodan vastainen Kristillinen ja läntinen sivilisaatio  -krusifiksi oli mukana myös viimevuotisessa Venetsian biennaalissa, jossa se palkittiin Kultaisella leijonalla. Neljäkymmentä vuotta sitten se narskui vielä argentiinalaisen sensuurin hampaissa.


Yksittäisinä, yhteydestään irrotettuina tekoina kanojen tappaminen tai hevosten ripustelu vaikuttavat pelkästään oudoilta ja mielettömiltä toimilta. Niin kuin senkin taiteilijan, joka huhujen mukaan näännytti näyttelyssä kulkukoiran nälkään.


Netissä on kiertänyt vetoomus, joka aivan oikeutetusti vaatii teon tuomitsemista. Mutta miksi kukaan ei mennyt ja vapauttanut koiraa tai antanut sille ruokaa? Sen verran kansalaistottelemattomuutta kai taideyleisöltäkin voi vaatia – kuten Riiko Sakkinen perusteli ehdottaessaan aiheesta meille juttua.


En silti suostunut. Miksikö? Siksi, että en joutuisi vastaamaan sellaisiin kysymyksiin kuin ”tullaanko taiteessa joskus tappamaan oikea ihminen?” Mutta juuri sitähän minulta heti seuraavalla viikolla kysyttiin. Kysyttiin siksi, että eräs suosittu nuori taidemaalari sanoutui irti boheemitaiteilijan ja provokaattorin rooleista, ja arvosteli nihilististä asennetta á la Warhol.


Tarinan mukaan Warhol oli harmissaan siitä, ettei hänen kuolemaan ikkunasta hypännyt ystävänsä ilmoittanut asiasta etukäteen. Siitähän olisi tullut hyvä filmi. Piti kuitenkin muistuttaa, että isänmaan ja uskonnon kaltaisten ”hyvien asioiden” ja korkean moraalin vuoksi verta on kyllä vuodatettu, mutta taide pikemminkin muistuttaa tästä kuin kärttää uhreja alttarilleen. Ei sille kummoisia massoja mahtuisikaan, se kun on niin pitkä ja harmillisen kapeakin.


Cattelanin Novecento viittaa Bernardo Bertoluccin elokuvaan 1900, joka kuvaa Italian fasistista lähihistoriaa ja erilaisten ideologioiden puristuksissa kituuttelevia ihmisiä. Parr taas esittää maailman ja oman psyykkisen todellisuutensa juuri niin kuvottavana kuin se hänelle näyttäytyy, ja jos katsojan suojaus ei ole kohdallaan, lyönti voi sattua.


Parrin näyttelyosaston ovella kerrottiin, että teos ei sovellu alle 18-vuotiaille. Poliisin mukaan tämä ei riittänyt, vaan aikuisillekin piti selittää, että luvassa ei suinkaan ole ”harmitonta” aikuisviihdettä vaan silkkaa väkivaltaa.


Mutta joskus iskun ehkä pitääkin sattua. Olisiko esimerkiksi parempi olla näyttämättä, miten kylmäkiskoisesti Afrikan konflikteja mediassa kulutetaan, ohittaa järkyttävä todellisuus liian sietämättömänä? Vaieta se kuoliaaksi? Taiteen, kauneuden ja mielenrauhan nimissä.


Arja Elovirta


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä