Tulosta sivuMiksi väärä on väärin?

Untitled-3

Miksi väärä on väärin?


Kesällä Suomen taidemaailman julkinen keskustelunaihe oli Wäinö Aaltosen museon Ympyrä – viiva – piste -näyttely, josta poistettiin teoksia niiden aitouden tarkistamiseksi. Lopulta näyttely suljettiin kokonaan yleisöltä 27.7.2009 alkaen ”näyttelyn teosten tekijyyteen kohdistuneiden jatkotutkimusten vuoksi”, kuten museon nettisivuilla todettiin.

Yksityiskeräilijän kokoelmissa olevien venäläisen avantgardistien teosten aitoutta epäili ensimmäisenä Kauppalehden artikkelissaan taidekriitikko, Taide-lehden entinen päätoimittaja Otso Kantokorpi. Myös taiteen tohtori, kuvataiteilija Jyrki Siukonen, hänkin Taide-lehden päätoimittajana toiminut, oli avustanut museota teosten alkuperän selvittelyssä. Antiikkikauppias Jyrki Lammi on taidehistorian pro gradu -työssään ja erityisesti ammatissaan perehtynyt aitouskysymyksiin. Kokoonnuimme elokuun puolivälissä keskustelemaan aitoudesta ja väärennöksen epäeettisyydestä.

Haastattelija: Pessi Rautio

Untitled-1

Pessi Rautio: Alkajaisiksi, voisitteko sanoa, mitä vikaa on väärennöksessä ylipäätään. Esimerkiksi Alfred Lessing esittää, että esteettinen eroavaisuus ei ole kriteeri, väärennös siis voi olla ulkoisesti yhtä miellyttävä kuin alkuperäinenkin. Ja toisaalta voi ajatella, että mikäli taideteoksesta pitää, niin miksei siitä voi maksaakin niin paljon kuin haluaa, riippumatta sen alkuperästä.
 
Jyrki Lammi: Väärennös on valehtelemista. Joku voi kirjoittaa vaikka hyvän historiallisen kirjan kansasta, jota ei ole olemassa. Se ei silti ole historiankirjoitusta.

Otso Kantokorpi: Se on vieläpä valehtelemisella tienaamista, mikä on vielä pahempi.

Lammi: Niin, tienataan joko rahaa, tai tienataan respektiä.

Jyrki Siukonen: Oikeastaan väärä teos voi mahdollisesti olla esteettisesti parempi, mutta siinä on kysymys aitouden aurasta. Tieto harvinaisuudesta on jo arvo itsessään.

Kantokorpi: Niin tähän kai oikeastaan liittyy se kuinka aitouden erottaa. Sinä Jyrki antiikkikauppiaana kai tiedät sen tunteen, jota on vaikea määritellä, mutta että ”jotain on pielessä”.
Tässä on kuitenkin kysymys tosi isoista asioista. Esimerkiksi jossakin vanhassa väärennöskirjassa, olikohan se Arnau, sanotaan että Camille Corotin koko tuotanto oli n. 3000 teosta, ja niistä on pelkästään Yhdysvalloissa 5000 kappaletta! Se kuvaa minusta tätä volyymiä. Luulen että meillä joku Unto Koistinen on samassa tilanteessa.
Ja juuri kuulin, että nyt on ilmestynyt Tapperiin erikoistunut väärentäjä.

Lammi: Odotetaanpa vaan, niin kohta alkaa näkyä Tove Jansson -väärennöksiä. Ei se joltakin piirustuksenopettajalta vie pitkään, kun etsii aitoa 60-luvun paperia, ja aitoa 60-luvun mustetta – niitähän on – ja sitten siihen vain ilmestyy pari pikku myytä, ja hinta onkin semmoiset 6 000 e.

Kantokorpi: Ja sitten jonkun Martta Wendelinin postikorttiluonnoksia on aika helppo tehdä. Ja niistä saa helkkaristi rahaa.

Untitled-2

Lammi: Se ilmiö, että väärennöksiä on, on meille ilmiselvä asia. On pakko viitata tuohon Wäinö Aaltosen museon tapaukseen. Se ajatus, että siellä olisi ollut Rodtsenkoja, Tatlineita ynnä muita on minulle suurin piirtein yhtä uskottava ajatus, kuin että joku tulisi näyttämään kuinka hän osti Las Palmasista Rolexin 120 eurolla. Se ei voi olla aito.

Kantokorpi: Juuri niin, mutta keskusteluissa kyllä väitettiin, että tämä ei voi olla aitouden argumentti.

Siukonen: Palatakseni tuohon kysymykseen miksi väärennös on paha. Tuolla vapailla markkinoillahan tilanne tavallaan on se, että sä voit yrittää tehdä hyvän väärennöksen. Jos olet niin hölmö, että maksat siitä yhtä paljon kuin aidosta, niin valinta ja myös tappio on sinun. Mutta jos museo lähtee takaamaan sitä, siinä tapahtuu se niksahdus.

Kantokorpi: Kaikilta pitää vaatia moraalia, mutta kyllä mä museolta sitä vaatisin enemmän kuin taidekauppiaalta.

Siukonen: Tietenkin, jos menen esimerkiksi kirpputorille, sieltä ostan omalla riskilläni.

Kantokorpi: Jos me käveltäisiin vaikka toi Bulevardi läpi, niin kai sieltä liikkeistä löytyisi aika monta duunia, jotka herättää epäilystä.

Rautio: Onko väärennöksen vääryyden syy sitten sellainen taidehistoriallinen näkökulma, että jos tutkitaan vaikka jonkin taiteilijan tuotantoa, ja osoittautuukin että puolet siitä ei ole tuon taiteilijan tekemää, silloinhan taidehistoriallinen tieto on vääristynyttä?

Lammi: Juuri museoissa pitäisi olla erityisen tarkkoja. Monet ihmiset, muutkin kuin minä, suhtautuvat museoon melkein suuremmalla hartaudella kuin kirkkoon. Tarkoitan, että se on oikeasti sellainen paikka, jonne mennään hartaana, kokemaan jotakin. Siellä puhutaan hiljaa, siellä kontemploidaan, siellä terapoidaan itseä haetaan lohtua ja ties mitä. Se on muodostunut minulle niin tärkeäksi ja rakkaaksi paikaksi, ja sitten kun siellä kohtaa jotakin tuollaista, se vain loukkaa minun henkilökohtaista suhdettani siihen laitokseen.

Kantokorpi: Voin allekirjoittaa kyllä tuon täysin, vaikka se kuulostaa vähän nyyhkytykseltä.

Lammi: Sitten on se, että kulttuuria harrastavat kansalaiset, eivät ne ole tyhmiä. Jos ne näkee jotakin epäaitoa, niin kyllä ne hämmentyvät: että mitä hittoa, tuollainen samanlainenhan on Tiimarissa... Siinä sitten oli tämä kulttuuriharrastus.
Mutta minua kyllä käy nämä museotyöntekijät sääliksi, sillä ne ovat ihan mahdottoman tehtävän edessä.

Kantokorpi: Olen samaa mieltä. Joku tuli minua onnittelemaan, että ”sait selätettyä museon”, ei se tässä ole kiinnostava asia. Minusta nämä museoammattilaiset joiden kanssa olin yhteyksissä, oli kaikki fiksuja ja hauskoja ihmisiä.

Rautio: Mutta miksi sitten museot ovat tilanteessa, jossa ne joutuvat toimimaan näin? Tiedän että käytännössä yksittäisten teosten tutkimiseen ei ole ajallisesti ja resurssien takia useinkaan mitään mahdollisuutta. Näyttelyitä tehtäessä oletusarvo on se, että toisen museon lainaama, kuten myös yksityishenkilön tai taiteilijan listauksista haettu teos on aito. Samoin kuin se tavara, mikä tulee isona, ikään kuin valmiina näyttelypakettina jostakin muualta.
Kansainvälisen museoneuvoston, ICOMin museoeettisissä ohjeissa kyllä kehotetaan olemaan näyttämättä provenienssiä, eli omistushistoriaa, vailla olevia teoksia. Mutta ei näitä käytännössä juuri ehditä tarkistelemaan ja jälleentarkistamaan.

Lammi: Nuo ovat käytännössä vanhentuneet ohjeet. Esimerkiksi nykyään firmoilla on erilaisia kokoelmia, joita ei ole  koottu museoeettisillä periaatteilla. Esimerkiksi Sinebrychoffin taidemuseossa oli jonkin japanilaisen shampoofirman kokoelma, Auringonjumalattaren tyttäret, josta oli esillä erilaisia naisten meikkivälineitä, joista osalla oli ajoitus nähdäkseni noin 200 vuotta pielessä. Samoin vanhoja puupiirroksia, ja minun mielestäni tuoreita uusintapainoksia oli esitetty samalla ajoituksella.

Kantokorpi: Tässäpä on hyvä esimerkki siitä kokemuksen mukana tulevasta tunnistamiskyvystä. Näin sen näyttelyn ja pidin siitä todella, en huomannut mitään epäilyttävää, mutta se johtuukin siitä että se ei ole tavallaan minun alaani.

Siukonen: Museot on niukilla resursseilla näillä päivinä. Ne ajattelee että tästä saadaan ohjelmistoon täytettä, halvalla tai jopa ilmaiseksi. Kyllähän myös resursseista on kysymys siinä, että museohenkilöt ehtivät tekemään vain sitä perustyötä, eikä ole mitään käytännön mahdollisuutta ryhtyä tutkijaksi, taidehistorioitsemaan.

Kantokorpi: On se niinkin, että kukaan museoihminen ei myöskään voi olla asiantuntija kuin korkeintaan kahden taiteilijan kohdalta.

Siukonen: Sen väittäminen näissä asioissa kuitenkin, että Suomesta ei löydy asiantuntemusta, ei nyt kyllä ole ihan totta.

Kantokorpi: Jos museot ei voi puhua totta, eihän mekään voida puhua totta. Ei voi sanoa julkisuudessa tiettyjä asioita, koska on kunnianloukkausoikeudenkäynnin vaara.
Mutta eihän se ole niin, että jos jollain museolla on esittää näyttely, jossa on 25 aiemmin tuntematonta Rodtsenkoa, sitä ei rakennettaisi Leonhard Lapinia ”taustoittavaksi näyttelyksi”.

Siukonen: Nykyään museot ovat niin monissa muissakin kytköksissä kuin yksinomaan taidehistoriallisissa. On niin paljon kaikenlaisia yhteiskunnallisia sidoksia ja poliittisia päätöksentekoja. Reunaehdothan eivät ole enää siinä, että kuinka me tehdään mahdollisimman hyviä näyttelyitä, vaan siinä että mikä on poliittinen liikkumavara, että rahoitus tulisi turvattua, kunnallisesti ja muuten.

Lammi: Onhan Suomen museoissa ollut aikaisemminkin esillä autenttisuudeltaan epäilyttäviä näyttelyitä, nimenomaan ulkoeurooppalaisesta taiteesta. Yhden asiantuntijan kanssa käytiin taannoin eräässä näyttelyssä ja katsottiin ne kokoelmat läpi, ensimmäisellä terassilla osattiin arvioida mukana olleen ehkä 12 aitoa esinettä, ja junassa lopulta ehkä korkeintaan kymmenen. Ja sitten siinä on tämä Rolex-argumenttikin, näitä ei vain löydy tällaista määrää aitoja. Sitä paitsi, jos ne olisivat aitoja, ne olisivat laittomasti maasta vietyjä.

Siukonen: Eli olisi ok, jos näyttelyssä olisi ilmoitettu että nämä ovat matkamuistoja. Samoin jos nämä Wäinö Aaltosen museon teokset olisi esitetty otsikolla ”venäläistä nykytaidetta” se olisi ollut aivan hyvä.

Lammi: Tai ”venäläistä koristetaidetta”. Mutta eipä niin koskaan tehdä, kun sillä ei niin saa samaa respektiä keräilijänä, jos kehuskelee, että ”mulla on muuten 600 matkamuistoa kotona”.

Untitled-4

Rautio: Olisiko niin, että aidon ja väärän eettinen ero olisi siinä, että väärennös on apinointia, sellaista joka on syntynyt toisenlaisessa kontekstissa, eikä noussut ikään kuin luontevasti tietyn ajan traditiosta, taidehistoriallisesta tai vaikkapa afrikkalaisen käsityöläisyyden ja teoksen käytön traditiosta? Ulkoisesti esine voi olla varsin samannäköinen, mutta sen teoksen olemisen syy, tai tekijän intentio ei ole sama.

Lammi: Ajatellaan kaksi afrikkalaista veistosta, jota on tehnyt afrikkalainen veistäjä vuonna 2008 samana päivänä, ja toinen on ostettu siltä suoraan ulkomaille ja toista on oikeasti käytetty rituaalissa, saa sen aikaan että jälkimmäinen on aito, edellinen ei. Se vaan on näin, se on se fiilis mitä esine kantaa. En keksi muuta, kuin tämmöisen äärimmäisen typerän vertauksen, että lapsi vaihtuu synnytyssairaalassa. Että olisiko se niin, että pyh, lapsi kuin lapsi, entä sitten? Se on hirveän tärkeätä että se lapsi on se oma. Se on hirveän tärkeätä että esine on se oikea.

Siukonen: Eikö kuitenkin ole niin, että mikä tahansa taideteos, olkoon kirjallisuutta tai mitä tahansa edustaa oma aikansa maailmankuvaa, sitä, että näin minä näen maailman. Kun taas se kopio, siitä puuttuu tämä ajatus sieltä sisältä, että se on vain siksi olemassa, että teen samannäköisen. Tämä ei ole tekijän näkökulmasta ollenkaan epäoleellista. Tietysti toivon taiteilijana, että se mitä minä teen on jollakin tavalla merkittävämpää kuin että joku kopioisi minun teoksiani.

Kantokorpi: Juhani Harri kertoi, että joku nuori pari oli ostanut huutokaupasta Harrin signeeraamattoman työn. Meklari oli sanonut, että kyllä mestari varmaan mielellään signeeraa. Ne otti yhteyttä ja Harri sanoin että totta kai hän signeeraa. Sitten se oli katsonut teosta, ja se oli ihan tökerö väärennös, mutta pariskunta oli sen verran sympaattinen, että hän ajatteli miten sen oikein sanoisi. Hän oli sanonut että ei tämä ihan mun tekemä ole, mutta tässä on aika hyvät pohjat, että mä teen tästä aidon Juhani Harrin. Palkaksi tästä hän sai kalliin valko- ja kalliin punaviinipullon.

Rautio: Antiikin kreikasta kerrotaan, että esimerkiksi Feidias signeerasi suosikkioppilaansa työn, jotta hän selviäisi taloudellisesti. Miten näin päin oleva, onko se väärennös.

Lammi: Ei, se ole väärennös, se on eri teos. Feidiaan taideteos on tässä se valinta signeerata, ei se naputtelu.

Rautio: Feidias oli siis käsitetaiteilija!
No entäpä jos ajatellaan taiteilijaa, jonka tuotanto on jo oikeastaan itsensä toistamista. Jos joku muu sitten tehtailee näitä, onko se sitten yhtä paha? Siis onko tavallaan niin, että taiteilija itse väärentää omia teoksiaan, siinä mielessä että sillä on ollut yksi ajatus, jota se toistaa tuhannesti.

Kantokorpi: Moraalisesti ajateltuna siinä on jotakin samaa vääryyttä.

Siukonen: Oikeastaan se menee toiseen kysymykseen: Onko hän taiteilija enää, vai vaan käsityöläinen, joka tekee tiettyä tuotetta. Se voi olla falskia, tai huijaamista toisella tavalla, mutta ei se ole väärentämistä siinä mielessä että väittää sen olevan toisen tekemä.

Kantokorpi: Jos tekee kyynistä massatuotantoa, niin kyllä silloin valehtelee ihmisille.

Siukonen: Eikö se ole surullisempaa että siinä valehtelee itselleen?

Lammi: Oikeastaan tässäkin se hinta tekee siitä valehtelua. Jos sanotaan asiakkaalle että tässä on ainutlaatuinen tilanne sinulla hankkia tällainen, mutta takahuoneessa on iso rivi samankaltaisia.
Muistan opiskeluaikanani, kun olin paikalla kun taiteilija N.N. kävi taideliikkeessä, oli ostamassa jotakin teosta ja sanoi maksavansa sen taululla. Hän toi vähän ajan päästä vernissalle haisevan maalauksen sisään. Tässähän hän maalasi oikeastaan rahaa.

Siukonen: kyllä muistan jo nuorena opiskelijana, kuinka halveksittiin sitä, että joku ”painoi tuhannen markan seteleitä”. Tehtaili siis grafiikkaa.

Rautio: Mikä on teidän tuntumanne, väärennetäänkö eläviä nykytaiteilijoita kuinka paljon?

Siukonen: Se on harvinaisempaa jo senkin takia, että siitä saa vähemmän rahaa. Näistä harvoista tapauksista muistan sen kuinka näin Kaivantoa, Blomstedtia ja Osipowia samassa myyntinäyttelyssä, kaikki samalta kehystäjältä tulleena ja samoille valmispohjille tehtynä. Oli sinänsä kiinnostavaa, että se näkemäni ”Kaivannon” informalistinen työ oli signeerattu jonnekin vuodelle -55. Sehän olisi jo yksin uudistanut suomalaisen taidehistorian kirjoituksen!
No, olisin soittanut poliisit paikalle, mutta oli sunnuntaipäivä, Kun sitten sanoin sitten kauppiaalle että olisi parempi pistää noi pois näkösältä, niin sehän kävi melkein kraiveliin kiinni.

Kantokorpi: Kyllä mä luulen, viitaten siihen Tapperiin, että kuoleman jälkeen se alkaa.

Rautio: Entäpä kysymys taidosta, jotkin asiat ovat ehkä vaikeampia jäljentää kuin toiset. Erik Kruskopfhan kirjoitti kolumnissaan Hufvudstadbladetissa, että tällaisen geometrisen avantgarden jäljentäminen ei ole kovin vaativaa.

Kantokorpi: Minusta minkään väärentäminen ei ole kovin vaikeaa.

Siukonen: Jos mennään kovin kauas ajassa, niin kyllä jo ne materiaalit, ajankäyttö ynnä muu alkaa olla jo niin kallista, että se ei kannata enää.

Lammi: Tai ajattelepas. Koitapa joku 1200-luvun zen-maalaus jäljentää niin että pistetään neljä viirua paperille niin, että se näyttää joltain.

Kantokorpi: Sekin on kuitenkin taitolaji.

Rautio: Olihan sellainen tapaus, joka ei tietenkään ollut väärennös, vaan ihan oma projektinsa, kun Antero Kahila tässä taannoin teki kopion Caravaggion maalauksesta. Tätä uutisoitiin, kuinka se oli suururakka. Ja tästä yhdestä maalauksesta oli oma näyttelynsä Sinerbrychoffin museossa. Eikö tämä kerro siitä, että jo tällainen on jo sinänsä niin suuri taiteellinen ja fyysinen ponnistus, eikä siis ehkä ole välttämättä taloudellisesti kovin kannattavaa. Nykyään, kun ei ole tiettyä maalauksen traditiota, niin tämä kaikki pitää opetella ikään kuin uudestaan, kuin opettelisi kävelemään. 

Rautio: Pelkäätkö Jyrki Lammi taidekauppiaana sitä, että joku tulee kovistelemaan sinua, että sinä olet myynyt minulle humpuukia tai että ostat humpuukia?

Lammi: Totta kai on huoli. Ensimmäinen huoli on se, että toisin kuin museoihmiset, minä toimin omalla rahalla. Eli ensimmäisenä on se taloudellinen kysymys, jos ostan jonkin esineen, niin paljonko siitä maksan. Sitten sen jälkeen, sitä myöhemmin tutkiessa totean että pahus, olin väärässä. Sitten taloudellinen tappio on minun. Nyt nostan vähän omaa häntääni, mutta en myy väärennöksiä, lyön ne vasaralla rikki ja vien taloyhtiön roskapönttöön.

Kantokorpi: Onhan tässä sellainen metatasokin, että jotkin väärennökset muuttuu arvokkaiksi. Esimerkiksi filateliassa on ”klassisia väärennöksiä”.

Rautio: Tai kuten Tukholman Ikea-näyttelyssä sain tietää, firma valmisti 1990-luvulla paikallisen museoviraston avustuksella 1700-luvun huonekalujen huolellisia käsityövaltaisia kopioita, joihin laitettiin leima ”aito kopio”. Nyt näillä Ikean kopiolla on jo varsin hyvät markkinat antiikkihuutokaupoissa.  

Untitled-5

Rautio: Voiko ajatella niin, että teos on aito, kunnes se aidoksi todistetaan, kuten kesälläkin väitettiin? Vai onko se väärä, kunnes se oikeaksi todistetaan?

Lammi: Kauppiaan kannalta kaikki on väärää, kunnes sen tietää oikeaksi. Eli, jos ostaa jotakin josta ei ole varma, siitä maksaa väärennöksen hinnan. Sitten katteessa nähdään onko se aito vai ei. Lähtökohta on se, että aina pitää epäillä.

Kantokorpi: Provenienssiltaan, omistushistorialtaan, puutteellista taideteosta on kyllä syytä olla pitämättä sitä aitona, ennen kuin asialle on tehty jotain. En sano että sitä on syytä pitää väärennöksenä.

Lammi: Mielestäni 1970-lukua myöhemmät kaiken tyyppiset kokoelmat olisi kaikki käytävä todella tarkkaan läpi, ennen kuin ne pannaan esille aitoina.

Siukonen: Tarkoitatko, että erilaisten firmojen yms. kokelmat ovat 70-luvulta lähtien kasvaneet?

Lammi: Niin, ja myös väärennösten määrä on kasvanut. Ajatellaan vaikka suomalaisten talonpoikaisesineiden kokoelmaa, joka on kerätty 1990-luvulla, ja verrataan sitä kokoelmaan joka on kerätty 1890-luvulla. Eihän jälkimmäisestä kukaan epäile, että siellä on väärennetty rukinlapa. Eikä sellaista tilannetta enää ole että paljastuisi jostakin neitseellinen koti, josta löytyisi valtavasti aitoja teoksia.

Rautio: Miten sitten käytännössä aidon ja väärän tunnistaminen tapahtuu. Tai yleensäkään jonkin esineen ajoittaminen ja määrittely.

Lammi: Siitä tehdään havaintoja, niinkuin erotetaan vauva vanhuksesta.

Kantokorpi: Keneltä sä tuon lauseen varastit.

Lammi: Pentti Vähäjärveltä.

Kantokorpi: Esineitä pitää nähdä ihan hirveän paljon. Museoihmisethän ei ehdi tehdä sitä.

Siukonen: Ne istuvat enemmän pöydän ääressä, eivätkä ehdi kiertää. On merkillistä, miten paljon oppii siitä, että pääsee käsittelemään esineitä.

Lammi: Ja määritykseen vaikuttaa tietysti myös yleinen todennäköisyys – tämä Rolex-ilmiö.

Siukonen: Eikö perusasia keräilijällä ole, että jos jotakin on hankittu, siitä hankitaan tietoa, kirjoja niin paljon kuin mahdollista? Aina ei näytä olevan niin.

Rautio: Aidon esineen tunnistaa siis tietystä fiiliksestä. Siinä on ”aura”.

Siukonen: Ennen vanhaan museonäyttelyissä riitti esine itsessään, ja nyt pyritään tietyn lavastuksellisuuden kautta saamaan elämyksellisyyttä.

Rautio: Esineen aitouden merkitys siis vähenee osana elämystä?

Lammi: Tästä pitäisi aivan ehdottomasti pyrkiä pois! Kulttuurien museo on hyvä esimerkki, että ne ei luota niihin esineisiin mitä heillä on. Esine on pistettävä jalustalle ja siihen spottivalo, niin että ihmiset voi sitä  palvoa! Siinä tullaan taas tähän uskonnolliseen kokemukseen. Museot yrittää kilpailla kaikkien nettien ja tietokonepelien kanssa.

Siukonen: Ja tulevat sen kisan ihan varmasti häviämään.

Kantokorpi: Minusta tulosvastuu tulisi poistaa museoilta ja luottaa siihen että ihmiset tekevät siellä työtä rakkaudesta asiaansa. Että jos me joudutaan katsomaan huonompia näyttelyitä tulosvastuun takia, niin se on paska juttu.

Siukonen: Isomminhan on kysymys siitä, että museoista on maailmalla tullut viihtymiskeskuksia. Kaikki hiljaisuuden ja auraattisuuden ulottuvuudet on murennettu pala palalta. Ei siinä ehkä aitoudellakaan ole niin suurta merkitystä enää.

Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä