Tulosta sivuPääkirjoitus 4-09

Taideteoksen vaikuttavuuden arviointi


Kulttuurilaitosten arvioinnin kriteereitä on ylimmässä hallinnossa hahmoteltu likimain koko 2000-luku, aivan kuin vasta nyt olisi herätty kysymään, mitä varten näitä laitoksia ollenkaan on. Kaikella rahoitetulla toiminnalla on saatava aikaan vaikutuksia, joita pitäisi sitten jotenkin mitata. Luvassa on siis selontekoja.

Näiden tulevien mietintöjen vaikuttavuutta on vaikea äkkinäisen arvata, sillä ne tullevat tuntumaan kaikessa hallinnollisessa jargonissaan varsin vaikeasti hahmottuvilta. Kuitenkin todellisuudessa nämä paperit pitää arvioida vaikuttavuudeltaan suunnattomiksi. Ne puuttuvat oleellisella tavalla siihen millainen tulee tulevaisuudessa olemaan yhteiskunnan tai yhteisön isoin ja äärimmäisin ilmentymä – sen kulttuuri eli yhteisön itsehahmotustapa.

Julkinen keskustelu kulttuurilaitosten arviointikriteereistä on käytävä viimeistään nyt, vaikka väsyttäisi, sillä arviointi tulee vääjäämättä. Tulosohjaus nyt on vallalla oleva hallinnoinnin tapa. Sekään kuitenkaan ei ole silkka väline, vaan tietynlainen maailmankuva. Tämän ideologian perusperiaatteen mukaan minkään ei ole välttämätöntä olla olemassa, tai ainakaan tuettuna olemassa, ellei se itse pysty olemassaoloaan perustelemaan – ja perustelemaan sitä vieläpä tuon ideologian sisäisellä käsitteistöllä ja kielellä.
Ja samalla tavoin kai myös kunkin kulttuurin alan sisäiset keskustelut saattavat tuntua ulkopuolisilta epäoleellisilta ja epäolennaisilta.

Ongelmana lienee se, että arvioinnin kehittämisen työssä eivät hallinnon ja politiikan kieli ja toisaalta taiteen ja e(ste)tiikan kielet välttämättä milloinkaan kohtaa. Tuskastus vallitsee molemmissa päissä. Kehitä näille nyt sitten yhteisiä ”työkaluja”.

Niin kauan kun tuloksen mukaan johdetaan, olisi pyrittävä siihen, että mittaus ottaa huomioon muutkin kielet ja käsitteistöt kuin omansa. Kun vihdoin saadaan aikaiseksi tulosohjauskriteeristö, joka ottaa huomioon kaiken inhimillisen, ollaankin jo päästy vaikeiden ratkaisujen moniulotteiseen perustilaan – takaisin elämään, siihen, jota tulosjohtamisella lähdettiin yksinkertaistamaan mitattaviksi suureiksi.

Täällä maailmassa kun asiat eivät ole yksinkertaisia. Ajatellaanpa vaikka sellainen tilanne, että museonäyttely olisi tavattoman vaikuttava, vaikkapa millä kriteereillä: viihdyttävyydellä, erityisryhmien integraatiolla, työllistämisellä ja innovatiivisesti, mutta näyttelyssä olevat objektit eivät olisi aitoja. Kaikki olisi laskennallisesti hyvin, mutta jotakin perimmäistä puuttuisi, jotakin vaikeasti määriteltävää.

Jos homma toimisi muuten hyvin, niin miksi pitäisi uhrata varoja hitaaseen tutkimukselliseen tarkkuuteen, joka saa museoiden imagon niin ikävän pölyisen oloiseksi.
Tai millä kriteerillä mittaa merkityksellisyyden tunnetta?

Oikeastaan, jos tällaiset todelliset ja aidot, kulttuurin olemista perustelevat kriteerit eivät pääse mukaan arviontikriteereiksi, ei kulttuuri saata koskaan näyttäytyä kannatettavana palvelutuotantona. Hyvää oloa saa aina kustannustehokkaammin vaikka tiputtamalla karkkia lentokoneesta. Ja hammasharjat perään.

Olisiko siis tähän kulttuurin arvioinnin tulevaan työkalupakkiin kuitenkin laitettava päällimmäisiksi ne välineet, joita länsimainen kulttuuri on jo juuri tähän tarkoitukseen ihan ilman poliittisia päätöksiä jo joitakin vuosisatoja kehitellyt, pitänyt terävinä ja niitä tarkistanut muuttuneiden tilanteiden mukaan: taidekritiikin ja estetiikan välineet?

Pessi Rautio

Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä