Tulosta sivuArtikkeli 4-11

Miten esitellä taidetta ihmisille?


Keitä ovat kuraattorit ja pedagogit, ja mitä he tekevät? Mikä on markkinoinnin ja hallinnon rooli? Ja ehkä tärkeimpänä, mikä se taiteen tehtävä oikein on?

001 2011 ARSHistoria03


Kutsuin pitkänlinjan museoammattilaiset Leevi Haapalan ja Kaija Kaitavuoren pyöreän pöydän ääreen keskustelemaan taiteen esittämisen kysymyksistä.

Sanna Sarva: Kaija, kuvaile taidemuseon pedagogin painajainen, huonot työskentelypuitteet.

Kaija Kaitavuori: No, varmaan se, että kuraattori soittaa yläkerrasta ja kysyy, että olettekos te jo tehneet ne tekstit, joista ei ole koskaan ollut edes puhetta, ja näyttely avautuu seuraavana päivänä. Eli että pedagoginen osasto otetaan mukaan liian myöhään.

S: Leevi, mikä on vastaavasti taidemuseon kuraattorin painajainen, kauheat puitteet?

Leevi Haapala: Ehkä se, että pitäisi tehdä iso näyttely ja budjetti olisi vähissä. Lisäksi olisi vielä samat kävijätavoitteet ja odotukset kuin museon päänäyttelyillä. Ja ulospäin ei voisi kertoa, että kyseinen näyttely on tehty ilman budjettia.

S. Onko “pedan ja kuran” yhteinen tehtävä popularisoida taidetta, tehdä siitä helpommin lähestyttävää myös niille, joille taide on vähän vieraampaa?

K: Sitähän popularisointi on, ja mä suhtaudun siihen positiivisesti, muistaen että popularisointi ei tarkoita populismia. Joskus itse käyn sinfoniakonsertteja edeltävässä esittelyssä, jossa kerrotaan siitä konsertista ja sävellysten taustasta, ja minusta se on mielettömän hienoa, koska en ole sen alan asiantuntija. Hard core -ammattilaiset debatoi sitten muilla areenoilla, ja se on ihan fine. Sitä se pedagoginen ajattelu on, että yritetään miettiä, että millä eri tavoin samasta asiasta voi kommunikoida, eikä ne sulje pois toisiaan.

L: Mä haluaisin tiettyyn rajaan asti myös hyväksyä sen, että nyky-yhteiskunta on sirpaloitunut. Kun menee mihin tahansa kulttuurin osa-aluetta edustavaan paikkaan, täytyy hetken aikaa totutella siihen ympäristöön ja löytää se. Haluaisin käyttää tällaista siedätystä, ja toivon, että yleisökin alkaisi vähitellen tottua siihen, että voidaan keskustella myös erityisillä tai ei niin tutuilla termeillä. Mutta aika ajoin popularisointia on jollain tasolla pakko tehdä.

S: Leevi, sä olet toiminut enemmän kuraattorina ja, Kaija, sä taas pedagogina. Olette kuitenkin molemmat koulutukseltanne taidehistorioitsijoita. Kertooko tämä yleisemminkin jotain siitä, että taidemuseoissa työskentelevien ihmisten koulutustausta on sama riippumatta siitä, tekevätkö he nykytermeillä “kuraa” vai “pedaa”? Ja, mistä tämä sana pedagogia oikein tässä yhteydessä juontaa juurensa?

K. Mä lähdin hyvin varhaisessa vaiheessa opastamaan ja puhumaan taiteesta ei-ammattilaisille enkä edes tiennyt, että sille työlle oli olemassa mitään otsikkoa. Eihän meillä Suomessa aikaisemmin ollut koulutusta sen enempää pedagogiksi kuin kuraattoriksikaan. Nyt tämä tilanne, että suurin osa taidemuseoiden yleisötyön tai pedagogiikan alueelle hakeutuneista ihmisistä on taidehistorioitsijoita tai taidekasvattajia, on muuttumassa. Meillä on pedagogeina myös yhä enemmän taiteilijoita. Sä, Sanna, olet yksi esimerkki tästä muutoksesta. Englannissa taiteilijoita on paljon myös vakinaisissa viroissa.

L: Mua taas kiinnosti nykytaide sinänsä ja sitten toimiminen nykytaiteilijoiden kanssa. Aloin miettiä, että miten nykytaidetta voitaisiin esittää mahdollisimman kiinnostavasti. Myös kirjoittajana olen profiloitunut hyvin ammatillisesti: teen tutkimusta, kirjoitan spesifejä artikkeleita taiteilijoiden monografioihin ja näyttelyluetteloihin. Minusta ainakin tuntuu, että kirjoittaminen on välttämätöntä, että oma ajattelu voi kehittyä.

K. Myös mä teen tutkimusta ja kirjoitan, mutta pedagogina minua on motivoineet ne ahaa-elämykset, oivallukset, joita olen pystynyt ihmisissä edesauttamaan.

Mutta jos menemme siihen termiin, niin me ollaan Suomessa vain jostain syystä omaksuttu saksankielisen alueen tapa puhua pedagogiasta. Englannissa se on education tai learning, ja amerikkalaiset varsinkin käyttää sanaa interpretation, ja Ranskassa se on mediation. Mä puhun nykyisin mielelläni yleisötyöstä, joka on laajempi käsite. Mun mielestäni museossa roolijako menee niin, että kuraattorin ensisijainen tehtävä on suuntautua taiteilijaan ja taiteelliseen esillepanoon, että se toimii mahdollisimman hyvin. Pedagogin tehtävä taas on ajatella sitä samaa kokonaisuutta, mutta yleisön kannalta, ja nämä puolet sitten toivottavasti tukevat toisiaan.

L. Pikkupedagogin pitää istua myös kuraattorin olkapäällä. Näyttelyssä on oltava kävijälle välittyvä logiikka, jota ripustuksen on seurattava.

S: Markkinoinnissa puhaltavat asiakaslähtöiset tuulet. Asiakas osallistuu tuotteen tai palvelun suunnitteluun. Onko tämä suunta, johon taidemaailmassakin ollaan menossa? Yleisö päättää, ja äänten enemmistöllä on väliä?

L: Olin virkavapaalla, kun Kiasmassa oli Rakastaa, ei rakasta -näyttely, jonka lähtökohdat olivat selkeästi yleisötyössä. Yleisön mielestä museon parhaat ja vihatuimmat tai eniten keskustelua tai reaktioita herättäneet teokset pääsivät esille samaan näyttelyyn. Visuaalisestihan yleisötyölähtöinen näyttely ei voi olla maailman hiotuin, mutta sitähän ei tässä tavoiteltukaan. Toinen esimerkki on museota brändinä mainostaneen Tee ite parempi -kampanjan yhteydessä ollut nettigalleria, jonne ihmiset saivat lähettää teoksiaan äänestettäviksi...

K: Jos ihmisten osallistumista taidemuseoon ja sen toimintaan lähtee jäsentämään, voi nähdä että siinä on monta tasoa. Kevyin taso on se, että ihminen tulee museoon katsomaan taidenäyttelyä, sekin on osallistumista kulttuuriin. Sitten katsoja voi kommentoida teoksia, ja osallistua sisällön rakentamiseen sitä kautta, että ne tulkinnat jaetaan muille.

Yksi suunta museopedagogiassa onkin, että luodaan kanavia näiden reaktioiden, assosiaatioiden, tulkintojen ja kysymysten julki ja jaetuksi tulemiselle. Ihmisillähän on paljon asiantuntemusta erilaisista asioista, usein jopa enemmän kuin museon henkilökunnalla tai jopa taiteilijoilla itsellään. Museot ja kulttuurilaitokset ovat hirvittävän huonoja hyödyntämään sitä tietoa ja elämyspohjaa, jota ihmisillä on.

L: Teosten kautta ihmiset pystyvät käsittelemään vaikka arkisia asioitaan tai olemassaoloaan, mikä menee sitten paljon syvemmälle tasolle. Erilaisten keskustelujen avulla voi sitten vaikka näyttää päättäjille ja rahoittajille, että taiteella on muutakin kuin lukuina mitattavaa merkitystä.

K: Niin juuri! Muita osallistumisen tasoja on taitelijavetoiset yhteisötaideprojektit, joissa yleisö osallistuu teoksen tekemiseen, ja sitten se vaativin ja minusta jännittävin taso, että kysytään, voidaanko kuraattorin tai pedagogin roolia avata ja jakaa. Jos ihmiset pääsevät osallistumaan taideteosten valintaan ja esillepanoon, niin kuraattorin rooli voi olla enemmän sellainen herättelijän ja avustajan rooli. Kuratointi on tavallaan ajattelua ja asioiden miettimistä. Kyllähän ideoita voi syntyä muuallakin kuin museon sisällä.

Maailmalla tämmöisiä projekteja on tehty esimerkiksi nuorison kanssa, ja Kiasmassakin oli se pedan Kivikko-projekti, missä ihmiset valitsivat taideteoksia omaan ympäristöönsä ja tulkitsivat niitä muille omista lähtökohdistaan.

001 2011 ARSHistoria07


Miten saada lisää katsojia?

S: Lontoolainen taidegalleria ICA pyrki jokin aika sitten houkuttelemaan uusia asiakkaita, erityisesti “seuraajia”, ihmisiä, jotka kiinnostuvat asioista, jotka kiinnostavat muita ja jotka ovat jotenkin pinnalla. Tässä on kuitenkin riskinsä. In-paikat vaihtuvat nopeasti ja trendisettereiden ja seuraajien kadottua myös osa vakiokäyttäjistä on saattanut hävitä. Kuinka paljon teidän mielestänne pitäisi satsata oheisohjelmistoon ja tuoko se oikeasti taiteelle lisää pitkäaikaisia kuluttajia?

L: Kiasma tekee kävijätutkimuksia ja -profilointeja yhdessä viestintätoimiston kanssa. Kun mainostetaan Kiasmaa instituutiona bränditasolla, ei siis näyttelyiden yhteydessä, yksi potentiaalinen ja alihyödynnetty ryhmä on just edelläkävijät ja niiden mukana tulevat seuraajat.

K: Minusta tässä tullaan ongelmalliselle alueelle, koska on vaikea pitää erossa, puhutaanko markkinoinnista vai pedagogiasta. Markkinointihan on voimakas ja sillä on paljon valtaa, koska sen tehtävänä on saada lisää maksavia ihmisiä. Toki pedakin niitä haluaa, mutta se ei ole johtomotiivi. Pedan tavoitteet on laadullisia. Ja kuitenkin, osa pedan ja markkinoinnin toimintamuodoista on yhteisiä. Molemmat jaottelevat yleisöjä, mutta on niissä toimintamuodoissa erojakin. Näissä menevät puurot ja vellit helposti sekaisin.

L: Eikö ne mene sekaisin myös silloin, kun ajatellaan, että asiakas on asiantuntija ja unohdetaan, miten hienovaraista toimintaa taiteen ja näyttelyiden tekeminen on?

Edellisen ARS 06 -näyttelyn yhteydessä, kun koko Kiasma-rakennus kääräistiin mainosteippeihin, me saatiin ehkä eniten kritiikkiä mainontaa kohtaan. Mutta toisaalta voi ajatella, että ulkokuoren myyminen, paketoiminen tai brändääminen, on pienempi paha kuin mainonnan sijoittaminen tilaan teosten kanssa.

K: Myös pedaa on kritisoitu siitä, että se peittää oikean taiteen, mutta mä luulen, että olosuhteiden pakosta peda ja markkinointi eivät pysy erillään, vaan peda tulee helposti käytetyksi markkinoinnillisiin tarkoituksiin. Kun toimintaedellytykset ovat mitä ovat, niin skarppaaminenkin voi olla aika vaikeata. Kun nykyisin pitää olla näkyvyyttä ja happeningiä ja helposti sulavaa ja juhlaa ja kaikkea sellaista, niin markkinointi on se draivi, joka ajaa eniten. Se vie ja muut sitten vikisee. Ja kyllähän muut siitä sitten hyötyvätkin. Sieltä tulee resursseja, mutta on se hirveän monimutkainen suhde.

L: Markkinointi vahvistaa brändiä, mutta samalla se myös muistuttaa ihmisiä, että on tämmöinen näyttelypaikka ja informoi, että siellä on joku näyttely. Vasta paikan päällä voi kohdata itse sisällön, jota on lähes mahdotonta jakaa mainonnan keinoin.

Sanna Sarva

(Lue keskustelun jatko Taide-lehdestä 4/2011)


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä