Tulosta sivuYksi teos, yleisiä kysymyksiä

Yksi teos, yleisiä kysymyksiä

Taidetta eläimille


Sarjassaan kolmannentoista Kasselissa järjestettävän Documentan teemaksi valikoitui taiteen määritelmän ja ulottuvuuden laajentaminen siten, että taidetta tehdään myös eläimille. Ja korostetusti niin, että sitä taidetta tehdään ja tuotetaan eläinten ehdoilla, ei ihmisten.

Näyttelyn pääkuraattorin, italialais-amerikkalaisen Christov-Bakargievin mukaan olemme vasta aavistamassa, miten valtavasti käyttämättömiä mahdollisuuksia sisältyy eläinten ja nykytaiteen väliseen suhteeseen ja vuorovaikutukseen. Meillä on vielä paljon, hyvin paljon opittavaa. Opittavaa ennen kaikkea siinä, mitä taide eläimille merkitsee ja miten eläimet taidetta tulkitsevat. Kuraattori katsoo, että on korkea aika vapauttaa eläimet ”vastaavalla tavalla kuin naiset vapautettiin 1970-luvulla. Myös koirilla pitäisi olla äänioikeus.” (Süddeutsche Zeitung 31.5.)

Kaikenlaisen, jopa sen hörhöimmänkin taidepuheen vastapainona toimii kuitenkin aina teos. Tällä kertaa se on kanadalaisen Brian Jungenin koirille osoitettu harjoittelualue, nimeltään Dog Agility Course. Se on teos, joka todellakin tekee sen minkä lupaa. Kasselin keskustan kupeessa avautuvan valtavan puistoalueen laidalla, siinä Fulda-joen varrella on käyttötaidetta koirille – kokemuksellista ja vastavuoroista.

Kyseessä on aidattu alue, jonka sisälle pääsevät vain käyttäjät. Alue on suunniteltu koirien kouluttamiseen ja heidän sidosryhmiensä yleiseen virkistyskäyttöön. Tarjolla on pujottelurataa, kiipeilytelineitä, esterataa ja kaikkea sitä, mitä kunnon koiraradalta sopiikin odottaa ja edellyttää. Koirat harjoittelevat mukavannäköisiä koiruuksia: tasapainottelua, istumista, hyppimistä ja tassuttelua. Keskikesän iltapäivässä rata on ahkerassa käytössä. Iloa riittää selvästi myös ohjeistajille ja omistajillekin.

jungen Brian inst  c Nils Klinger-2 01

Mutta mikä tekee tästä koiraradasta erityisen? Mikä siinä on taidetta?

Kysymys ei ole retorinen, se ei sisällä minkäänlaista koiravastaista asennetta. Se on kysymys, joka Kasselissa aktivoituu monen vastaavanlaisen tapauksen yhteydessä. Koiraradan lisäksi asiaan törmää mm. teoksissa, joissa viljellään orgaanisia papuja, tarjotaan teetä, remontoidaan vanhoja taloja tai ollaan niin touhukkaan innokkaasti anti-kapitalisteja.

Mutta mikä näistä arkisista teoista tekee taidetta?

Institutionaalisen taidekäsityksen raameissa vastaus on ilmiselvä. Jos se on ja tapahtuu paikassa nimeltä Kassel, ja nimenomaan tässä paikassa ne sata päivää kerran viidessä vuodessa, on se nyt perkele jos se ei riitä tekemään siitä sitä itseään eli taidetta. Toisaalta instituutio, oli se sitten miten tahansa ainutlaatuinen, ei pelasta teosta lisänumeroilta: onko se mielekäs taidetekona?

Jungenin teoksen käytännöllisyyttä ei tarvitse epäillä (asianmukaisesti taiteilijalla on itsellään myös koira). Ahon laitaa kuopivat innostuneet koirat ja tyytyväiset omistajat. Kenelle se on tehty ja kuka nauttii ja miten, se tosin jää roikkumaan ilmassa. Siinä ilmatilassa saksalaisen pääuutislähetyksen käyttämä taidekevennys on enemmän kuin kuvaava. Kamera seuraa koiraa, joka tekee nyt mitä koira tekee – nuuskii ja haukkuu, ravaa ympyrää ja kuolaa koirankeksiä tai taidetulkintaa auttavaa ihme-elikseeriä. Kamera siirtyy omistajaan, jolta kysytään: nauttiiko koira? Kyllä, vastaa omistaja, keski-ikäinen nainen värikkäässä jumpperissaan. Miten niin, tivaa kriittinen, oi niin kriittinen toimittaja? No, tietysti koska minä nautin tästä, vastaa nainen, niin itsestään selvästi, niin ilmiselvästi.

Vaan missä ja miten teoksessa välittyy taide? Päästään aina olennaisiin yksityiskohtiin ja niiden tulkitsemiseen. Jungenin koiraradan taiteellisuus ei istu, makaa tai räyhää koiraradan vaativuustasossa. Teoksen taiteellisuus rakentuu taidekentän sisäisiin viittaavuussuhteisiin. Taiteilijan omien sanojen mukaisesti radan eri osat ovat itsessään viittauksia documentan historiasta tunnettuihin teoksiin, siis veistoksiin, jotka liikkuvat skaalalla minimalismi ja ekspressiivinen materiaalisuus. Jungen ei ole myöskään unohtanut taidepuheen filosofista puolta. Koiratarhan hyppytornin alle on saatu piilotettua joukkio kirjaimia, joista hyvällä tahdolla saa luetuksi sitaatin ei sen yllättävämmältä tekijältä kuin Friedrich Nietzscheltä. Sitaattia lukee, tavaa ja tulkitsee koira kera taluttajansa: Abuse of Trust (Luottamuksen väärinkäyttö).

Mutta voi … Tulkintatilanteen taustalla näyttelyn pääkuraattori on samanaikaisesti jo ehtinyt meitä muita huomattavasti pidemmälle. Alkuun päästyään Christov-Bakargiev liittää vapautusrintaman joukkoon eläinten lisäksi vielä kasvit, hedelmät ja marjat. Hän on vakuuttunut siitä, että jos vaikka ei ehkä olekaan näköpiirissä se, että mansikoilla olisi lähitulevaisuudessa äänioikeus, meidän tulee joka tapauksessa taata mansikoillekin kunniallinen ja tasapainoinen, laadukas elämä.

Mitä tehdä jos ja kun mikä tahansa voi olla mitä tahansa ja kuka tahansa saa tehdä ja kykenee tekemään ihan kaikkea, yhtäaikaisesti ja yhtäläisesti – ja millään ei ole sen enempää väliä kuin millään muullakaan?


Ainut toivo palautuu sivilisaation klassikoihin. Se toivo, että juuri tätä tarkoitti Gaius Valerius Catullus (87 eKr. – 57 eKr.), juuri vastaavanlaista tilannetta hän pyrki käsittelemään ja kuvaamaan. Lyhyen mutta niin kiihkeän elämänsä arvokkuudella Catullus kirjoitti: ”… kokoontukaa, sukulaiset ja ammattimiehet, turvautukaa lääketieteelliseen asiantuntemukseen ja hommatkaa akka hoitoon. Miksi niin? Hänen käsityksensä todellisuudesta on hämärtynyt. Hän elää kuvitelmien maailmassa.”


Mika Hannula

Kirjoittaja on taiteellisen tutkimuksen professori Göteborgin yliopistossa, kirjoittaja, kuraattori ja kriitikko


13. Documenta, Kassel 6.6. – 16.9.

Gaius Valerius Catullus, Kaikki runous, suomentanut Jukka Kemppinen, WSOY 1990



Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä