Tulosta sivuKritiikit 4-12

14.9.2012 8.48

Esteettisen muodon ylistys - Herbert Marcuse

marcuse markkinointikansi-2Taiteen ikuisuus on Herbert Marcusen (1898-1979) viimeinen teos vuodelta 1977. Marcuse oli niin kutsutun Frankfurtin koulukunnan keskeinen ajattelija

marcuse markkinointikansi-2

Esteettisen muodon ylistys

 

Herbert Marcuse,  Taiteen ikuisuus, Niin & näin. 2011. Suomentanut Ville Lähde. 92 s.


Taiteen ikuisuus on Herbert Marcusen (1898-1979) viimeinen teos vuodelta 1977. Marcuse oli niin kutsutun Frankfurtin koulukunnan keskeinen ajattelija Theodor W. Adornon ja Max Horkheimerin ohella. Marcuse emigroitui Yhdysvaltoihin 1930-luvulla ja toimi filosofian professorina Kalifornian yliopistossa San Diegossa. 1960-luvun kansainvälisen opiskelijaliikkeen aktiivit saivat häneltä innoitusta, josta hän ei itse ollut pelkästään innoissaan.

Marcusen essee on paikoin mutkikasta luettavaa, olihan Marcuse koulukuntansa muiden jäsenten lailla klassisen saksalaisen filosofian kasvatti. Marcusen ajattelu ja kielenkäyttö ovat paljossa velkaa traditiolle, jonka kulmakiviä ovat sellaiset eurooppalaisen filosofian nimihahmot, kuten Immanuel Kant, G. W. F. Hegel ja Karl Marx, unohtamatta psykoanalyysin gurua Sigmund Freudia.


Esseen pääpointti näyttää aluksi varsin selvältä: taiteen poliittinen potentiaali löytyy vain sen esteettisestä ulottuvuudesta, tarkemmin sanottuna esteettisestä muodosta - mutta vain näyttää. Taide on kenties ikuista, mutta essee jämähtää 1970-luvulle. Esseellä on alkukielellä eli saksaksi kaksiosainen nimi. Alaotsikon kääntämättä jättäminen peittää sen ongelmallisen aikasidonnaisuuden. Alaotsikko Wider eine bestimmte marxistische Ästhetik kuuluu: ”tiettyä marxilaista estetiikkaa vastaan”.


Tämä ”tietty marxilainen estetiikka” tarkoittaa marxismi-leninismiin eli edesmenneen Neuvostoliiton viralliseen dogmiin perustunutta sosialistista realismia, jossa luokkakantaisuus - eli periaate, jonka mukaan työväenluokan etuja tulee puolustaa aina ja kaikkialla - oli yhtä kuin oikeaoppisuuden kriteeri. Toisin kuin nyt, vuonna 1977 Neuvostoliitto vielä porskutti ja Saksan itäisellä puoliskollakin puhistiin marxismi-leninismin ja luokkakantaisen estetiikan oikeuttamiseksi.


Marcusen essee on suunnattu tätä ortodoksiaa vastaan ja juuri tämä vastakkainasettelun maailma on tekijä, joka selittänee Marcusen ehdottomuutta, jolla hän vaahtoaa esteettisen muodon poliittisuudesta ja vastarintapotentiaalista.


Kun Bertolt Brecht totesi 1950-luvun lopulla, että ”tämän päivän maailmaa voidaan kuvata meidän aikamme ihmisille vain jos osoitetaan sen olevan muutettavissa”, Marcuse vastaa 20 vuotta myöhemmin: ”Taide ei voi muuttaa maailmaa, mutta se voi auttaa muuttamaan niiden miesten ja naisten tietoisuutta ja vaistoja, jotka vielä muuttavat maailmaa.”


Esseen suomentaja Ville Lähde selvittää esipuheen lopuksi kiitettävästi Marcusen hämärähköä ja monimielistä käsitteistöä. Käsite ”poliittinen” jää kuitenkin edelleen pimentoon. Marcusen tapa puhua poliittisesta kahdessa vastakkaisessa merkityksessä tuottanee lukijalle pulmia. Marcuse kirjoittaa temaattisesti poliittisesta taiteesta eli taiteesta, jolla julistetaan ja pyritään muuttamaan maailmaa ja esteettisestä muodosta taiteen poliittisena potentiaalina. Ensin mainittu politiikka liittyy totalitaariseen hallintopolitiikkaan, jolla tukahdutetaan yksilöllisiä pyrkimyksiä ja toisena mainittu politiikka edustaa käsitystä politiikasta vapauden alueena. Hallintopolitiikkaa tai temaattisesti asiansa esittävää taidetta vastaan Marcuse siis politisoi taidetta olemisen tapana, jonka kulmakivenä on vapaus käytännön poliittisesta toiminnasta ja temaattisesta esittämisestä. Taide itsessään riittää.  


(Lue arvion jatko Taide-lehdestä)


Kalle Lampela


Kirjoittaja on rovaniemeläinen kuvataiteilija.


Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi


Nimimerkki
Otsikko
Kommentti *
Älä täytä
Tähdellä (*) merkityt kentät ovat pakollisia
Ei kommentteja


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä