Tulosta sivuPääkirjoitus

Tyylittömästä tyylikkääseen


Museo-oppaat kai vielä kuulevat nykytaidenäyttelyssä kysymyksen, mitä taidesuuntausta teos edustaa. Tarkoituksena on kai saada vastaukseksi jokin ”ismi”:  impressionismi, ekspressionismi, uusklassismi, konkretismi tai joku muu sellainen, jonka voi sitten painaa mieleensä.


Ihminen kernaasti hahmottaa asioita nimeämällä ja ryhmittelemällä niitä. Nykytaiteessa eletään kuitenkin – sen usein ilmaistusta sosiaalisesta omastatunnosta – huolimatta jonkinlaista individualismin maailmaa. Ei koeta relevanttina asettaa taiteilijoita ainakaan tällaisiin tyylien mukaisiin karsinoihin.


Tyyli tai koulukunta ei ole ollut mitenkään oleellinen teoksen varsinaisen merkityksen kannalta nykyisessä ideavetoisessa taiteessa – konsepti tai ajatus teoksen taustalla on oleellisin ja tekemisen tavat ja tyylit asettuvat tämän tarpeen mukaan. Näinhän tavataan ajatella.  

Tietenkin teos onkin optimaalitilanteessaan, aidommin ymmärrettävissä, tulkittavissa, omaksuttavissa, silloin kun sen tulkinta ei perustu tietyn tyylikehikon luomaan ennakkomielikuvaan.


Onkin oikeastaan niin, että tyyleistä puhuminen ei laisinkaan kuulu ytimeikkämpään, hard-core-nykytaiteeseen. Tyylikäsitteitä viljellään ja lanseerataan vain ison taidekentän laidoilla, tai tykkänään viereisillä kentillä.

Esimerkiksi eräs maailmalla suosiota keräävä, ja varmaankin myös juuri netin kautta leviävä, populaarikuvastoa ja siistiä pikkutarkkaa maalaamista suosiva kuvataiteen laji sallii itseään kutsuttavan nimillä pop-surrealismi tai lowbrow-taide.


Tuntuu, kuin vain kovan taidemaailman suhteen viaton tai sitä vastahankaan oleva maalari nimeää itsensä vaikkapa hypnorealistiksi tai kitsch-maalariksi. Ja samalla kun tuo nimeäminen oikeastaan erottaa tekijän pois tuosta maailmasta se myös toimii positiivisena erottajana, se on markkinointia: huomatkaa ja seuratkaa tätä ilmiötä!


Viime kädessä ryhmittelemällä markkinoimisesta on kai kyse esimerkiksi Helsinki Schoolissakin, jonka puitteissa toimivien valokuvaajien pyrkimysten yhtenäisyydet kuitenkin rajoittuvat muodollisesti jossain määrin pelkistettyyn valokuvatyöskentelyyn, joka ei ole ainakaan suoraa dokumenttikuvausta. Tämä ryhmänimitys ei kuitenkaan eristä jäseniään taidemaailman kovasta ytimestä.


Mutta tilanne ”tyylittömyyden” normaalitilasta saattaa olla murtumassa. Jopa siinä suurten museoiden ja biennaalien universaalitaiteessa yleisöt saattavat osittain jakautua: heimoutumista ja alakulttuuristumista tapahtuu väistämättä. Tyyli alkaa rakentaa yhteisöllisyyttä, siirrytään individualismista pois.


Tyyli voi alkaa yhä enemmän itsessään olla se kehys, jonka sisällä merkitysten on enää mahdollista syntyä. Vaikkapa pukeutumisen, musiikin tai vaikkapa sisustamisen tyyli on yhä useammin se tausta, josta lähtemällä merkityksiä kuvataiteessakin alkaa rakentua, ja mikäli tuota taustaa ei tunne, voivat nuo sen pohjalle rakennetut merkitykset jäädä ymmärtämättä.

Silloin ”ismi” rakentaa hyvin pian oman sääntöjärjestelmänsä, ja alkaa nähdä muut merkityksettöminä.


Silloin tietenkään taide ei toimi kokemuksen laajentajana, ymmärryksen lisääjänä, vaan niiden vähentäjänä, tietyn uuden ihmisen ajattelua hallitsevan järjestelmän pönkittäjänä. Siksi siinä ei enää ole kyse siitä tärkeimmästä asiasta, mistä taiteessa pitäisi olla kyse –  siis ainakaan minun sääntöjärjestelmäni mukaan.


Pessi Rautio



Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä