Tulosta sivuLajien synty

016 Õnnelik-meri
Meel: Õnnelik-meri

Lajien synty


Taidetta on pidetty luomisen ja innovaation alueena. Suurin osa taiteilijoista tekee kuitenkin usein tietyllä tavalla samanlaisia teoksia kuin aikalaiskollegansakin – toisinaan tietämättä sitä itse.


Miltei jokaisen ihmisen suurimpia lapsuudenkokemuksia on avaruuteen katsominen, sen ihmettely, sen ymmärtämisen yrittäminen. Tämä näkyy sekä korkea- että populaarikulttuurissa. J. Karjalaisen sanoin: Ei jaksa enää / präidää tätä / ei jaksa enää / lähdetään / mennään tsiigaa / avaruuden ikkunaa.


Muistan ikuisesti sen hetken, kun ryhdyin lapsena tähtitaivasta katsellessani miettimään äärettömyyttä. Se oli hyvin konkreettista. Planeetat ja tähdet ovat maasta katsoen toiset lähempänä toiset kauempana, sen tajusin, mutta sitten se seurasi se melkoista kummastusta ja jopa ahdistusta aiheuttanut kysymys: Mitä on viimeisen tähden jälkeen? Voiko olla viimeistä tähteä? Mikä on avaruuden rakenne? Ja sitten myöhemmin: Missä minä oikein olen? Mikä on minun paikkani?


Nuorena luin silloisen rehtorini, Veli Lumialan syntymävuotenani ilmestynyttä kirjaa Tekokuun arvoitus (Valpas-mainos, 1957) ja sitten luovutin. Ymmärrykseni ei riittänyt.


Tämän kaiken muistin, kun näin kesällä Lauri Anttilan (s. 1938) ja Raul Meelin (s. 1941) näyttelyt.


Lumialan muistin jälleen, kun kuuntelin Anttilan ajatuksia hänen taiteensa alkujuurista: ”Tähtitiede voisi olla alku. Se oli lapsuuteni ja nuoruuteni suuri kiinnostus. Se on pohjalla kaikessa tässä. Kun olin lyseolainen, tekokuut tulivat. Minulla oli kirjoja tekokuiden lähettämisen mahdollisuudesta. Tekokuita saattoi katsoa ilman laitteita, mittariksi riitti kello, jonka kanssa saattoi ennustaa niiden ilmestymistä.”


Anttila2
Lauri Anttila


Muistoihin laukaiseva tekijä oli varmaan myös se, että Anttila käytti arkikielestämme hävinnyttä sanaa ’tekokuu’. Huomio ei ehkä ole turha: Anttilan luonnontieteellisesti suuntautuneissa töissä on aina mukana historia ja kulttuurihistoria: luonnonilmiöitä tutkineiden tieteentekijöiden luontosuhteen lisäksi arkista elämänsä eläneiden ”tavallisten” ihmisten luontosuhde.

Toinen lapsuuden kiehtova havainto oli normaalin lihasvoiman – kivenheiton – tuolla puolen oleva liike ja sen syy. Ensin tietysti aaltoliike ja vesi. Sitten tiedon lisäännyttyä myös se, mitä ei kyennyt näkemään mutta jonka tiesi liikkuvan: ääniaalto ja sähkövirta.


Tämänkin muistin, kun näin Meelin näyttelyn. Ja varsinkin osan hänen jatkuvassa prosessissa olevasta teoksestaan Taivaan alla (1973–), joka perustuu veden ja sähkön liikkeitä kuvaavien kolmen diagrammin systemaattiseen muunteluun ja yhdistelyyn. Ja sen mahdollisuuksien äärettömyyteen. Nykyään noin 6000 serigrafiavedoksen suunnitellusta sarjasta on valmiina parisataa.


2Dilemma-01
Meel: Dilemma, 1971.


Meel on koulutukseltaan sähköinsinööri, ja hän eli kaksoiselämää taiteilijana ja insinöörinä vuodet 1962–87. Työkseen hän kalibroi nestekaasusäiliöitä Viron sosialistisen neuvostotasavallan paikallisen teollisuuden ministeriön suunnittelun, teknologian ja muotoilun instituutissa. Silkkaa järjestelmätalouden kulttuurihistoriaa koko nimi! Mutta lapsuuteen palaa Meelkin: ”Olen maatalon poika ja koulutukseltani sähköinsinööri. Siinä on kaiken taiteeni perusta.”


Meel
Raul Meel


Anttilan ja Meelin teokset näyttävät tyylillisesti varsin erilaisilta. Heitä yhdistää kuitenkin moni asia: luonnonilmiön, havainnon, sanan ja kuvan suhteiden varaan rakentunut jännite. Yritys näyttää ei-näkyvää. Molemmat ovat käsitetaiteilijoita, molemmat työstävät teemojaan käsitetaiteilijoille tyypillisesti fragmentaarisuuden ja sarjallisuuden avulla. Sarjallisuus ja fragmentaarisuus eivät kuitenkaan synny taiteen sääntöjärjestelmien kautta – ne pikemminkin mahdollistavat kohteena olevan ilmiön ja siihen liittyvien prosessien havainnollistamisen.


Molemmat liikkuvat ihan konkreettisestikin tekstien parissa: Meel konkreettisen runouden kirjoittajana, Anttila esseistinä, jonka ”pyhiinvaellusretket” avautuvat vastaanottajalle tasavertaisesti sekä teksteinä että kuvina. Molemmat ovat maataiteilijoita. Anttila retkeilee gallerioiden ja museoiden sekä yleisön tavoittamattomissa jossain siellä – ottaa valokuvia, tekee muistiinpanoja ja jättää pieniä jälkiä, jotka häviävät hiljalleen mutta joista hän näyttää meille jotain. 


AnttilaTuuliveistos
Anttila: Tuoreet karhunjäljet


Meel on tehnyt maaseudulla dokumentoituja tuliperformansseja. Kun järjestelmätalous Virossa alkoi romahtaa, hän lopetti insinöörintyöt ja palasi vuonna 1987 elantoa saadakseen lapsuutensa mehiläishoidon pariin. Käyntikortissakin lukee ”taiteilija ja mehiläistenhoitaja”. Hän ikään kuin sulautti taiteensa takaisin luontoon, mutta toiselle alueelle. Työskentelytapojaan hän mietti jälkikäteen: ”Mehiläiset toivat minulle isot sarjat. Mehiläishoito antoi minulle varmuuden, että voin tehdä tällaisia sarjoja.”


Oma kiinnostukseni siirtyi nuoruudessa hiljalleen luonnonhistoriasta taiteen historiaan, jossa siinäkin on toisinaan hämmästystä aiheuttavia piirteitä, kun joutuu miettimään kulttuurievoluutiota ja lajien syntyä siinä. Tähänkin ihmetykseen Anttila ja Meel palauttivat minut. Molemmat ovat toimineet oman aikansa paikallisen taiteen marginaalissa, kokeneet taidemaailman kirjoittamattomien sääntöjärjestelmien tuottaman yksinäisyyden. Meel ei koskaan päässyt virallisen neuvostotaiteen piiriin, ja Anttila sai kenkää taidekoulusta. Molemmat nämä miltei ikätoverit keksivät 1960-luvulla lajinsa itse, tietämättä mitä muualla maailmassa tapahtui. 


Anttila
Anttila: "Pato", Kolmyman vankileirialue 1992/2014.


Klassista taidemaalarikoulutusta saanut Anttila – tämä Kuvataideakatemian myöhempi rehtori siis potkaistiin pois Suomen Taideakatemian koulusta ensimmäisen vuoden jälkeen. Pian hän siirtyi taidekokeiluissaan luonnonhavainnon käsitteelliseen kuvaamiseen ja käytti sarjallisuutta ajan ja muutoksen havainnollistamisessa. 


Meel yritti kirjoittaa klassista mitallista runoa istuessaan armeijassa hoitamassaan toimistossa, mutta päätyi kirjoituskoneensa kanssa – kun ei sanoja kummunnut mistään – tekemään kuvia, omin sanoin ”kirjoituskonepiirustuksia”, joita muualla maailmassa oli jo 1950-luvulla alettu nimittää konkreettiseksi runoudeksi. Tällä runoudella ei Neuvosto-Virossa päästy koskaan taiteilijoiden virallisesti hyväksyttyyn joukkoon – se oli liian kaukana sosialistisesta realismista.


(lue koko artikkeli Taide-lehdestä 4/2014)


Otso Kantokorpi

 

Lauri Anttila, Galleria Ama, Helsinki 27.5.–19.6.

 Raul Meel: Dialogeja äärettömyyden kanssa, Kumu, Tallinna, 9.5.–12.10.

Keskustelut Lauri Anttilan (18.8.2014) ja Raul Meelin (17.8.2014) kanssa.


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä