Tulosta sivuPääkirjoitus

Unohtakaa kaikki vanha

 Vääjäämättömien uudistusten aikana ei pidä tarrautua vanhaan. Ei edes museossa.

Kun raha on vähissä, joutuu museoväki syvällisesti miettimään museon tehtävää, arvoja ja priorisoimaan asioita. Tai toivottavasti ei, sillä jos juuri tuollaisen mietinnän johtopäätöksenä esimerkiksi Cygnaeuksen galleria päätettiin lopettaa, ei oikein hyvältä näytä.

Cygnaeuksen galleriahan oli Suomen vanhin julkinen taidekokoelma, vanhin taidenäyttelytila, ollut  paikallaan yli 130 vuotta. Itse asiassa juuri professori Fredrik Cygnaeus on koko Suomalaisen taidemaailman syntymiseen ehkä merkittävimmin vaikuttanut yksittäinen henkilö. Hän keräsi omavaltaisesti aikansa suomalaisesta nykytaiteesta laajan kokoelman, jonka teokset olivat myös vaikuttamassa aikansa suureen yhteiskunnalliseen kysymykseen, kysymykseen kansallisesta identiteetistä. Itse asiassa Cygnaeus lahjoitti testamentissaan omistamansa taideteokset ja Kaivopuistossa sijaitsevan kesähuvilansa Suomen kansalle. Kokoelma tuli ”pitää huokeasta pääsymaksusta avoinna yleisölle”. Tätä testamentin ehtoa ei siis tarvitse enää täyttää.

Syynä tähän on tietenkin se, että museoon ei koskaan viime vuosina ollut oikein yleisöryntäystä. Se oli olemassa vain sille, joka siellä halusi käydä.

Mutta sen sulkemisen myötä museoprofessio siis ensisijaistaa yleisön miellyttämisen autenttisen historian esittämisen asemesta.

Yhtä lailla voisimme haluta eroon Kansallismuseon kivikirveistä, rahakammiosta, kaikesta pölyisestä vanhasta, josta emme mitään tiedä, emmekä jaksakaan tietää. Voisimme haluta sellaista museota, sellaista historiaa, josta varmasti tiedämme että sellaista haluamme kalliina vapaa-aikanamme nähdä.

Jos yleisön määrä nähdään näin tärkeänä kriteerinä museotoiminnalle, niin voidaan toki kysyä miksi olevia kohteita ole markkinoitu. Olihan Cygnaeuksen galleriassakin jopa sitä ”kultakauden” maalausta, jo valmiiksi brändäytynyttä taidetta.

Täytyy myöntää, että minäkin olen unohtanut käydä aina muutaman vuoden välein Cygnaeuksen galleriassa. Nyt voin tuon gallerian teoskokonaisuuksineen paremmalla omallatunnolla unohtaa. Mahdollisesti ikiajoiksi. Teoksethan toki säilyvät varastossa, konservoituina,. Prosessin lopputuloksena museo sisältöineen sulkeutuu yhä enemmän.

Kuvataidemaailmassa on kävijälukujen diktatuurissa kuitenkin vielä pieniä murtumia. On sentään olemassa vielä näyttelyitä, joiden ei tarvitse välttämättä kerätä valtavia lipputuloja. Ymmärretään, että sellaisia on kuitenkin tärkeää olla olemassa, ihan sisällöllisistä syistä.

Paradoksaalisesti tällaiset näyttelyt liittyvät usein taiteeseen, joka yrittää vaikuttaa yhteiskunnallisesti, taiteen piiriä laajemmalle. Kun pyritään laajalle, saatetaankin vahingossa sulkeutua – jopa yksittäisten taideteosten muodossa ja lähestyttävyydessä. Teokset kun vaativat usein jopa kykyä kohdata vaikeita asioita maailmasta. Jos muotokin on vaikea, ollaan pulmissa.

Ei kai sentään ole niin, että kuvataide onkin sopiva paikka, jossa voi kriittiset äänet sallia, eiväthän ne sieltä kovin isosti kuitenkaan pysty vaikuttamaan.

Tämän lehden laajassa yhteiskunnalliseen taiteeseen liittyvässä kokonaisuudessa mm. kysytään onko Pietarin Manifesta 10 –näyttelyn kriittisyys sallittua Nyky-Venäjällä ihan siksi, että nykytaiteen yleisö on niin marginaalinen, että sen mahdolliseen vallan kritiikkiin ei maksa vaivaa reagoida.

Ei maailman miltei suurin nykytaidetapahtuma Manifesta kuulemma oikein mitenkään Pietarin katukuvassa tai mediassa näy. Se, mitä ei markkinoida, sitä ei oikeastaan olekaan. Näin helppoa se on.

 Pessi Rautio


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä