Tulosta sivuArtikkelit

COu9ELo3Hd22v3bLVTCGEywI0ZqaHUU-o8CaWKg98YPPyM1oTuuhxJp_5w_UaC1zKO9J1jbr1ElciwHA5-dbAGQYkN9fCe8uvc_9UUbL4OMJd5rnl7sfOmy9-eh4xfmwB1TLJuRWKd_xGvKiCuv5yb20LYml7hHXqrieqIfv1BaJ1bL3PocK-L9o-X5Zy_FnkOp2QaopEMenbZeF2J56aLsjoMm0tRej
Suohpanterror: Everything is Art, Everything is Politics (2013-2015, 22 julisteen sarja)

Varo itseäsi

Nyt on ajateltava epäkohtia

 

XX Mäntän kuvataideviikot: Uusi nykyisyys.

Kuraattorit: Kalle Hamm & Dzamil Kamanger.

Pekilo, Mänttä, 14.6.-31.8.2015

 

 

Vaadittiin monen viikon ajatteluprosessi ja kaksi käyntiä Mäntässä ennen kuin sujahdin sisään Mäntän kuvataideviikkojen Uusi nykyisyys -näyttelyyn. Ensimmäisen visiitin jälkeen näyttely tuntui raskaalta, monotonisen poliittiselta ja tiukan, suorastaan puristavan temaattiselta. Yritin uudestaan muutamaa viikkoa myöhemmin, ja mustavalkoisen saarnaamisen sijasta sain teoksista irti sävyjä, ehdotuksia ja jopa huumoria.


Mitä siis tapahtui? Ovatko kuraattorien yhteen kokoamat, Suomessa toimivat kansainväliset taiteilijat ajankohtaisempia kesän lopussa kuin kesän alussa? Onko kaduilla ja mediassa tilaa vallannut monikulttuurisuus ja sen puolesta ja vastaan käyty kamppailu paljastanut kulttuurillisen hegemoniamme parissa kuukaudessa niin selvästi, että nämä teoksetkin näyttäytyvät nyt erilaisina?

Vai onko kyse vain siitä, että tämänlaatuinen, kantaa ottava taide vaatii useamman kokemiskerran ennen kuin pinnan julistavuuden alta paljastuu uusia kerroksia? Ehkä näyttelyyn pitäisi liittää ohje: katso vähän kerrallaan, käy uudelleen, varo itseäsi, sillä sinussa saattaa olla vastaanottamisen esteitä.

Näyttelyn metaforaksi nousee Meri Linnan Retreat. Teos on kolmiosainen pimeä huone, jonne kuljetaan verhojen läpi. Viimeisessä huoneessa ei valoa enää ole lainkaan, ja jos käden irrottaa kaiteesta, eksyy pimeään.


Pimeydessä on hyvä tunnustella, mikä ottaa vallan, kun ärsykkeitä poistetaan. Minut valtaa pelko ja epäluottamus: en usko, että olen huoneessa yksin vaan odotan koko ajan, että pahantahtoinen taiteilija hyppää esiin jostakin nurkasta ja säikäyttää minut hengiltä.


Huoneesta ulos käveltyäni kauhistun itseäni. Että päällimmäinen tunteeni on pelko. Että näin helposti minut saa tolaltani.

Etenen näyttelyssä, jossa pelättävää todella riittää: meitä kohtaa ilmastonmuutos ja merien saastuminen, meitä syö rasismi ja valtioiden piittaamaton byrokratia, me muserrumme luokitusten alle. Se, mitä pidämme vapautena, on pieni, rajattu elämänpiiri, jossa voimme sulkea silmämme kaikelta muulta.

Pimeys, näkymättömyys – näitä ajattelen Pekilon kolmea kerrosta kiertäessäni, ja tulkinta tuntuu koko ajan toimivammalta. Joskus se, ettei jotakin voi nähdä, on vahvin todiste siitä, että se tapahtuu.


mi
Minna Rainio & Mark Roberts: How Everything Turns Away, 2014, videoinstallaatio)

Tästä kertoo Minna Rainion ja Mark Robertsin sarja Invisible Evidence, jossa kohdataan sellaisia asioita kuin ystävän Facebook-profiili, joka ei päivity kolmeen viikkoon. Nainen hukkuu mereen, pelastusvene nostelee ruumiita vedestä. Se, mikä oli, ei ole enää, ja tyhjyydestä on vaikea puhua. On vaikea näyttää se, mitä ei ole.


Eroja ihmisten välillä ei oikeastaan ole, mutta samanlaisuutta on vaikea esittää. Meitä luokitellaan. Raja ihonväristä toiseen on liukuva (oikeasti sellaista väriä kuin 'ihonväri' ei ole olemassakaan, mutta me silti puhumme siitä niin kuin olisi), ja samastakin ihosta saa monenlaisia valokuvia.


Nana & Felix näyttävät teoksissaan näitä luokitteluperusteita. Ihmisellä voi olla roomalainen nenä (rasti ruutuun), mutta listasta ei löydy mitään sellaista kuin skandinaavinen nenä. Entä miten kameran valotusasetukset vaikuttavat kuvatun ihmisen väriin? Voiko kuva koskaan kertoa minkäänlaista totuutta ihmisestä, jonka ulkonäöstä kuva on olevinaan todiste?


(Olen itsekin joskus joutunut väittelemään siitä, olenko oikeasti ajokorttini kuvassa. Olen yrittänyt hymyillä samalla tavalla. Kuva on kova vastus, kun se näyttää erilaiselta kuin ihminen itse.)


On jokseenkin hankala sanoa, mistä näyttelyn raskas ja voimia kuluttava tunnelma syntyy. Osittain kyse on teoksista, jotka vaativat runsaasti aikaa ja tutkimustyötä auetakseen. Installaatioissa on paljon sisältöä, joka jätetään katsojan tutkittavaksi. On valokuvia, videoita ja papereita, joista pitäisi penkoa totuutta esiin. Teos tarjoaa materiaalin, jota katsojan oletetaan lähtevän setvimään.


ThkSa9kFK2OkvpQKj7mdLBffmTyaiO7aWfm2AnjrzHylViGPloKa1xW1Iey3HClyDvagwEI2fFp8S5xgip8ms_0kZWZFRpkxmjy8KOmWxVtNrkqTKLJyBVpYi4fYPyVccAAMvi0laG0hDfmA2mmKo8cQbtILyB2BouPSzwcH4XZ3nggVOppF5vsxjDq5AZTLnlrPCIrCvf37vMEUY_hiMZOAdT8MhUbv
NÆS | Nomad Agency / Archive of Emergent Studies: Jälki (Harjoitus nro 3), 2015, installaatio

Tällainen on esimerkiksi NÆS | Nomad Agency / Archive of Emergent Studiesin installaatio Jälki, harjoitus nro 3, joka näyttää pöytineen ja paperipinoineen työhuoneelta, johon pitäisi astua sisään ja jatkaa siitä, mihin materiaalin kerännyt ihminen on jäänyt.


 

Raisa Jäntti

 

(Lue koko artikkeli Taide-lehdestä 4/2015)

 


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä