Tulosta sivuPääkirjoitus

Kritiikki on tekstiä, onko taide?

 

Tässä lehdessä on arvio, jossa melko voimakkain vedoin tyrmätään Berliinin tämänvuotinen biennaali. Sellainen voi monen mielestä tuntua rankalta. Ja ehkä on niin, että kotimaisten näyttelyiden suhteen kriitikko on vähän arempi sanomaan täysin negatiivista arvostelmaa. Kritiikin on, vanhan sanonnan mukaan, syytä olla rakentavaa, mutta on myös hyvä muistaa, että voimakas negatiivinen arviokin voi ehdottaa rakentavassa mielessä jotakin. Tuo rakentavuus kun ei koskaan osu arvioinnin kohteena olevaan – siis jo valmiiseen taideteokseen, mutta taiteen tulevaisuuttahan voi aina yrittää rakentaa.


Kritiikin tarkastelemista asioista perustavimpia on se, onnistuuko taideteos siinä mihin sen oletetaan pyrkivän. Klassinen vaikeus tässä on se, mistä kriitikko saattaa varmuudella tietää, mihin vaikutukseen teoksella on pyritty. On puhuttu intentioharhasta, jossa kriitikko olettaa turhaan erilaisia asioita tekijän ennakkoajatuksista ja pyrkimyksistä, ne kun saattavat olla hämäriä jopa tekijälle itselleen. Vaikka tämä ongelma tiedetään, niin teoksen onnistuneisuutta on sittenkin pyritty erilaisin, toisinaan yleisiksi oletetuin, toisinaan kriitikon omasta asemasta ja kiinnostuksen kohteista kumpuavin kriteerein arvioimaan.


Teoksen, tai näyttelyn pyrkimysten arvioinnin voisikin kuvitella olevan helpompaa, kun ne ilmoitetaan edeltä käsin. Esimerkiksi juuri tuo Berliinin Biennaali tarjoaa jo nettisivuillaan valtaisan määrän erilaista materiaalia ja kirjoitusta eri niistä aihepiireistä mitä se oletettavasti pyrki myös näyttelyteoksillaan käsittelemään.


Itse asiassa onkin yhä useammin niin, että tuo ennakkotieto, selostus, teksti on yhä useammin osa itse näyttelyn tai taideteoksen merkityksen muodostumista. Silloin kritiikin tarkasteltavaksi nousee sekin, kuinka itse tuo selitys toimii tavoitteissaan. Ja taas uudelleen tulee arvailtavaksi, mitä kyseisellä tekstillä on alun perin aiottu. Ja toivottavasti tarkastellaan myös sitä, miten teksti vaikuttaa kuvien onnistuneisuuden punnitsemiseen.


Kun osa kuvataiteesta aivan selkeästi tällä hetkellä on korostamassa ajatustensa ja pyrkimystensä tekstuaalista esiintuomista, ja samassa kuvan painoarvon muuttuessa, on kriitikonkin taitovalikoiman muututtava.


Kritiikissä on tässä tilanteessa valittava lähdetäänkö arvioimaan sitä, ovatko ne seikat, joita teokset tai näyttelyt ilmoittavat käsittelevänsä yleisemmällä tasolla oleellisia; vai arvioidaanko vain valittujen aiheiden käsittelyn onnistuneisuutta näyttelyä selittävässä tekstissä; vai arvioidaanko sitä, onko kuvataiteen alueella tapahtuva kirjallinen asioiden käsittely ensinkään asioiden käsittelyn paras tapa ja menetetäänkö silloin sellaista, mitä juuri kuvataiteella olisi tarjottavana?


Lopulta voi käydä niin, että kuva häviää. Siis häviää sanan kaikissa merkityksissä.


Pessi Rautio                              

 


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä