Tulosta sivuPääkirjoitus 4–10


Ulos, vapauteen!


Julkinen taide oli suurinta mitä taiteilija saattoi Suomessa tehdä – ainakin vielä 1950-luvulla. Puhuttiin mm. monumentaalimaalauksista, joiden tekijät seulottiin yleisillä kilpailuilla. Nykysilmään nämä taideteokset, joita näkee yhä jälleenrakennusajan kouluissa, pankkisaleissa, sairaaloissa ja kunnantaloissa näyttävät jähmeiltä, taiteellisen persoonallisuuden lytistäjiltä ennalta sovitun kaavan mukaan.

Seinämaalauksissa Suomi ponnisteli yhtenäisesti kansakuntana. Niissä kasvetaan, opiskellaan, teollistutaan, rakennetaan ja viljellään. Perhe on selkeä, ja roolit siinä. Oli välillä vapaa-aikaakin, kehittävää rentoutumista.
Julkisen taiteen henki kuitenkin muuttui. Ei haluttu saarnata; kaunistettiin, tehtiin viihtyisäksi paikkoja ja alueita, tohdittiin tehdä abstraktiakin. Tässä ajatuksessa kansalainen ja hänen arkensa oli arvokas, ihmiset tasa-arvoisia ja oletettavasti jakavat melko samankaltaisia esteettisiäkin arvoja: sitä mitkä muodot ja materiaalit ovat hienoja, ja mikä on taiteen paikaksi sopiva.

Tähänkin verrattuna nykyisen julkisen taiteen muodot tuntuvat yllätyksellisiltä. Teos saattaa olla provokatiivinen, käsitteellinen, jopa vaikeasti havaittava, kenties pelkkää ääntä. Ajatus on se, että taide vapaaksi päästettynä tekee vääjäämättä hyvää kaikille, joita se kohtaa. Viralliset julkisen taiteen tilaajat eivät enää lainkaan halua määritellä aiheita, arvoja eikä muotoa ennalta. Yhteisesti tärkeän määrittelyssä luotetaan täysin kulloiseenkin taiteilijaan. Tämä on iso vastuu yhdelle ihmiselle.

Toisaalta käsitys siitä, mikä taho voi tilata tai tehdä julkista taidetta, on laajentumassa – ja samalla teosten kohderyhmät. Anonyymi katutaide on ehkä alakulttuurista ja laitontakin, mutta jotakin sekin pyrkii jollekin viestittämään. Ja viesti on silläkin taiteella, joita yhtiöt pääkonttoreihinsa laittavat. Entä katutilaan muutamaksi päiväksi jonkin tapahtuman yhteydessä tuleva teos, minkä arvoja se perimmältään viestittää?

Vaihtelevilla tavoitteillaan julkinen taide siis lähestyy ”vapaata taidetta”, eli taiteen ja yhteiskunnan individuaalisempaa ja moniarvoisempaa piiriä.
Eivätkä esteettisetkään arvot ole enää yhtenäisiä, siitä kertoo jo se, että joku tohtii liimata tarran patsaaseen.

Tässä ”eriarvoisen” demokraattisessa arvojen valikon tilassa voi käydä niin, että teokset ja toimijat jäävät kilpailemaan julkisen – ja siis kaikkien yhteisen – tilan hallinnasta kukin keinoillaan. Tosiaan: kivalla taiteellisella ympäristöllä yritetään ehkäistä tarvetta töhrimiseen. Tai: ehdotuksilla muistomerkiksi samoin kuin graffiteillakin halutaan vallata osa kaupunkia oman ryhmän territorioksi.

Tulevaisuudessa näistä kaupungin tuhansista pienistä taiteellisista tarinoista kenties näkyy se tämän aikakauden iso tarina. Tai sitten käy niin, että tarinat vain pienenevät, eikä sitten enää julkista sfääriä oikeastaan olekaan. On vain kunkin henkilökohta – ja kamppailu huomiosta, ihan kuin siinä toisessa julkisessa sfäärissä, internetissä.


Pessi Rautio

Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä