Tulosta sivuTaide on makeinta bisnestä

Karttunen375
Claude Closky, Taidegallerian avustajat, 1998. Musta kuulakärkikynä ja kollaasi, 60 x 80 cm. Courtesy of Claude Closky – Galerie Jennifer Flay.

Taide on makeinta bisnestä

Menestyvän brittitaiteilijan Damien Hirstin mielestä taidetta on se, mitä taiteilijalla on päässään. Joskus taiteilijalla on päässään tehokas kassakone.

Teksti: Ulla Karttunen

Ranskalaistaiteilija Claude Closkyn teos Taidegallerian avustajat esittää kolme Ralph Lauren -malliston mainoskuvaa. Galleriasta ja taulujen kantelusta on löydetty vetoavin konteksti muodin esittelyyn. Mainos viittaa galleriaan raukean ja viettelevän ylellisyyden miljöönä, sen brändiarvoon.

Venetsian Palazzo Grassi avattiin vuoden kiinniolon jälkeen japanilaisen mestariarkkitehdin Tadao Andon uudistamana ja ranskalaisen megataidekerääjän François Pinaultin kokoelmia esittelevänä.

Avajaisgaalan 900 julkimovierasta muotisuunnitelijoista filmitähtiin oli tarkkaan valittu, jotta he loisivat paikalle coolin, mutta arvovaltaisen ilmapiirin Closkyn teoksen hengen mukaisesti: Stella McCartney, Miuccia Prada, Pinaultin pojan käsipuolessa saapunut filmitähti Salma Hayek ja niin edelleen. Näyttely oli nimeltään Minne olemme menossa?

Juhlien mentyä ohi Venetsian hallit hohkavat tyhjyyttä, vaikka nähtävänä on merkittävä osa nykytaiteen historiaa Donald Juddista Dan Flaviniin, Lucio Fontanasta Richard Serraan, Gerhard Richteristä Jeff Koonsiin. Naistaiteilijoita mukana ei ole monta. Valikoima on miehinen, metallinen ja joka tavalla iso.

Giganttiset teokset ikään kuin vakuuttavat olevansa vakavasti otettavia, jotain tärkeää tai valtavan kallista. Teos on kaunis, koska sen tekemiseen on tarvittu paljon rahaa, ja koska siitä valmiina maksetaan vielä enemmän. Nykymonumentti voi lainata kitchistä, silloinhan se istuu vain makeammin markkinavirtaan. Kauneus lepää tuotteistamisen sydämessä.

Neuvokas paloittelee naudan

Damien Hirstiä on kutsuttu ”brittitaiteen profeetaksi”. Hirstin menestys alkoi 1980-luvun lopulla, kun taidekerääjä Charles Saatchi kiinnitti häneen huomionsa; vuonna 2000 Saatchi maksoi Hirstin teoksesta jo miljoona puntaa.

Tänään Hirst noteerataan maailman taloudellisesti menestyneimmäksi elossa olevaksi taiteilijaksi. Jotkut pohtivatkin brittilehdistössä, pitääkö Hirstiä kutsua entisen ”lupaava nykytaiteilija” -nimikkeen sijaan ”menestyväksi keski-ikäiseksi liikemieheksi”.

Hirstiltä on paikalla eräs hänen tuotemerkeistään, formaldehydiin useisiin teoslaatikoihin viipaloitu nauta. Mahtavaa vaikutelmaa tehostavat Hirstin muut vitriinit. Sisällä on lääkekapseleita, tai sitten eri eläinlajien luurankoja ja ihmisen pääkallo, kuten näyttelyn nimiteoksessa Where are we going? Where do we come from? Is there a reason? Eittämättä teoksessa ja maailmassa on järkeä. Lajinkehitys on edistynyt alkeellisista oliomuodoista kohti pääkallojen tehokasta tuotteistamista kaupankäyntiin sopiviksi, aivan kuten teos osoittaa.

Hirstin nykyarvoksi on laskettu 100 miljoonaa puntaa. The Guardian -lehden kriitikko Jonathan Jones kysyy, tekevätkö rikkaat taiteilijat huonoa taidetta. Kysymys on turha, sillä toki hinta, pelkkä arviokin, kertoo taiteen hyvyydestä. Sitä paitsi käsite ’rikas taiteilija’ on vielä harvoin konkretisoituva ongelma. Ainakin Suomessa taiteilijat ovat köyhiä tai epäonnisia yrittäjiä, joista harva onnistuu elättämään itseään yritystoiminnalla.

Tässä tilanteessa se, jolla on vielä yhtään järkeä päässään, tekee varmaan hirstit. Paloittelee ison elikon ja nettoaa kohtuullisesti teoslaatikkoa kohden. Jos ei halua pilkkoa eläintä, sellaisen voi tuotteistaa metallista. Jeff Koonsin lemmikkikoira Balloon Dog on sileä ja kiiltävä kuin design-hotellin aula. Koonsin koira on erittäin makea. Myös minä pidän siitä, aivan samoin kuin kunnioitan kissa- ja vauva-aiheisia kiiltokuvia. Taiteellinen laatu merkitsee yhtä kuin määrätietoinen isottelu, jota tuotekehittelyksi nimitetään.

Monumenttien myöhempi tulkinta

Menestyvä nykytaiteilija perustaa usein oman toimiston tai tehtaan. Hirst käyttää Koonsin tavoin assistentteja. Hirst pitää taidetta ennen kaikkea ideana, ei niinkään täytäntöönpanona: ”Taide on sitä mitä sinulla on päässäsi.”

Hirstin eräs sarja koostuu täplämaalauksista, joita hänen avustajansa valmistavat. Täplät ovat samankokoisia ja usein valkoisella pohjalla. Sarjavalmisteiset teokset sopivat mihin tahansa pankkiin tai liikelaitokseen. Saa seinälle häiritsemättömän arvoteoksen, josta paistaa pelkkä taiteilijanimen brändiarvo. Sehän on melkein sama kuin vetäisi setelien määrän suoraan seinään, mutta saisi sille samalla paavillisen pyhityksen.

Taiteilijoiden tuotantolaitokset ovat toistaiseksi olleet pieniä. Paremmin meni muutamilla poliittisilla käsitetaiteilijoilla, jotka saivat päänsisältöjensä toteuttajiksi enemmän väkeä. Viime vuosisadalla nähtiin monumentaaliarkkitehtuurilla pönkitetyn politiikan murenevan eri puolilla maailmaa: Stalinin, Hitlerin ja Ceausescun rakennuttamat pystit olivat komeita, mutta eivät enää taanneetkaan kunnioitusta. Hirst edustaa nykytaiteen monumentaaliarkkitehtuuria, mutta näiden monumenttien hype-politiikka ei ole vielä murentunut, ainakaan kokonaan.

Syyskuussa 2006 Helsingin Sanomat kirjoittaa taloussivullaan vaikeuksista, joita DNA:lla on yrittäessään luopua Stefan Lindforsin teoksista, mm. korkeasta Toteemi-veistoksesta. Kritiikin normaalikieleen verrattuna asiaa käsitellään harvinaisen suorasti, jopa brutaalisti. Kulttuuriosastoissa tuskin koskaan puhutaan lähimenneisyyden veistoksista ”ökykauden kuvajaisina”, joista sen takia halutaan eroon.

Ei iso teos ole välttämättä öky. Eikä pieni teos ole välttämättä epäöky. Olisi kuitenkin mielenkiintoista hypähtää muutaman sadan vuoden päähän tulevaisuuteen ja katsoa, miten osa parhaista tämän ajan mestareista on kuollut muistista pelkkinä ökykauden myyvinä mestareina.

Tuotteen osa

Cindy Shermanin retrospektiivin ensiesitys oli kesällä Pariisin Jeu de Paumessa. Näyttely on vastakkaisella tavalla vaikuttava kuin Palazzon Grassin monumentaalilavastus: sen teokset asettuvat poikkiteloin sitä suosittua näkemystä vastaan, että taide merkitsee pelkkiä vietteleviä tuotteita.

Tuotteisiin Shermaninkin taide liittyy: naiseen markkinatalouden hyödynnetyimpänä hyödykkeenä. Sherman aloitti film stilleistä, joissa hän poseerasi eri rooleissa. Näitä teoksia voi vielä lähestyä myös estetisoivan välinpitämättömästi. Ne voi ottaa viehkoina kohtauksina tuntemattomiksi jääneistä elokuvista.

Pidemmälle ehdittäessä kammotus kasvaa. Harva taiteilija on niin johdonmukaisesti etsiytynyt syvemmälle vastenmieliseen, ohi pelkän shokeeraavuuden. Juuri retrospektiivinä näyttely on valaiseva: se näyttää miten vaivihkaa groteskin elementit tulevat mukaan ja miten niiden läsnäolo voimistuu.

Proteesit ja irtoelimet, mädäntyminen ja kalma valtaavat alaa Shermanin teoksissa. Nuket tai elimet näyttelevät irvokkaita eroottisia kohtauksia kuoleman ympäristössä – ja eroottinen poseeraushan on markkinataloudessa se, mikä on varminta valuuttaa. Tuotteistetun objektin osa on jähmettyä näyttelemään halun kohdetta, kunnes madot kampeavat ulos silmämunista.

Shermanin taiteen kehityskaaren voisi lukea myös kuvauksena taiteen ja markkinoiden romanssista: ensin on kyse suloisen viattomalta näyttävästä ihastuksen silmäyksestä, joka ajanoloon vakiintuu tekohengitetyksi keinomaailmaksi, kuolemaksi ja valheeksi.

Palazzo Grassin näyttely ja Shermanin retrospektiivi antavat vierekkäin katsottuna kovin vastakohtaisen kuvan sukupuolirooleista: menesty tyhjän monumentin maskuliinisena tuottajana, tai alistu mädäntyväksi feminiiniseksi objektiksi... 

JATKUU Taide 5/06

Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä