Tulosta sivuKiertokirjoittaja 5-06

From: taide@artists.fi
Subject: Ketjukirje

Arvoisa vastaanottaja,

Laitamme liikkeelle ketjukirjeen, jossa eri alojen ihmiset pohtivat taidetta omista lähtökohdistaan. On tutkittu, että kenet tahansa kaksi ihmistä voidaan yhdistää kuuden ystävän välityksellä. Ketjukirjeemme voi siis kahden lehden päästä olla kenellä ja missä päin maailmaa tahansa.

KIERTOKIRJOITTAJA 5

Viestin kirjoitus: ma 7. elokuuta 2006 08:12:01
Otsikko: Vastaus Pirkko Siitarille
Lähettäjä: Esko Nummelin
Profiili: Porin taidemuseon johtaja
Kopio: Kuvataiteilija, FT Kimmo Sarje

Ranskalainen taiteilija Philippe Cazal maalautti Porin taidemuseon kahvioon vuonna 1993 suurikokoisen tekstin: J´ETAIS PEINTRE ET SCULPTEUR LORSQUE J´AI PRIS LA DECISION D´ETRE ARTISTE / OLIN MAALARI JA KUVANVEISTÄJÄ KUN PÄÄTIN RYHTYÄ TAITEILIJAKSI.

Mustavalkoinen väittämä viittasi taiteen yhteisölähtöisen tulkinnan ohella  luokittelujen, rajankäyntien ja määrittelyvallan näkyvään rooliin. Samaan kysymykseen tarttui ensimmäisen kiertokirjeen laatinut Jaakko Veijola, joka tarjosi fastfood-hengessä myös ratkaisua: sen sijaan että keskitytään ”märehtimään” sitä, mikä on tai ei ole taidetta, pitäisi ryhtyä pohtimaan sitä, mikä on hyvää ja mikä huonoa taidetta – ja ”pyrkiä sille paremmalle puolelle”.

Kun lähtökohtana on laatu, ei mittatikun nollapisteen paikan siirtäminen muuta itse asetelmaa. On sama puhutaanko taiteesta ja ei-taiteesta vai hyvästä ja huonosta taiteesta. Kaikissa tapauksissa mitataan ja silloin joku myös mittaa.

Vaikka Cazal vastasikin henkilökohtaisen positionsa määrittelystä, ei taiteen tekijän tai laadun määrittelijän rooli ole niin yksiselitteinen kuin Veijola ymmärtää. Yhtä ja yhteismitallista korkean kvaliteetin mittaria ei ole olemassa, vaikka niin usein laatu pyritäänkin (kehäpäätelmä) liittämään yhteen taloudellisen arvon kanssa.

On helppoa syyttää museoita, puhua hegemoniaa ylläpitävästä kulttuuriväestä tai väittää, että joku jossain on määritellyt hiphop-kulttuurin tavalla, joka kategorisesti rajaa hopparit museon seinien ulkopuolelle.

Mikäli taide ja populaarikulttuuri ylipäätään joskus ovat muodostaneet toistensa vastakohdat, ovat muodot lomittuneet keskenään jo pitkän aikaa ja monin tavoin. Vaikka toisin ehkä kuvitellaan, kulttuurin kenttä ei ole yhtenäinen, arvomonoliittinen kokonaisuus, jota voidaan hallita yhdestä pisteestä. Ei muutamastakaan, eikä tämä ole edes toivottavaa.

Kyse on fragmentoituneesta, ristiriitaisten, osin vastakkaistenkin näkemysten ja tavoitteiden muodostamasta kudelmasta, joka on alituisessa liikkeessä ja uudelleenmuodostumisen prosessissa. Ja tässä on myös sen voima. Metsän näkeminen puilta ei aina ole helppoa, jos täysin mahdollistakaan.

Kulttuurin ja taidemuseolaitoksen kentälle suunnatut odotukset ovat suuret. Vuonna 2002 valmistuneen Taide- ja taiteilijapoliittisen ohjelman myötä syntyi periaatepäätös Luova hyvinvointiyhteiskunta -ohjelmasta, jossa taide nähdään yhteiskuntaa uudistavana ja kehittävänä innovaatioiden, uuden tiedon ja taidon, osaamisen ja hyvinvoinnin perustana.

Samalla taiteen rooli yhtenä kansallisen kehityksemme voimavaroista on ensimmäistä kertaa tunnustettu hallitusohjelman tasolla. Teknologiavetoisen kehittämispolitiikan rinnalle kohotetun taiteen asema innovaatiopääoman tuottajana on kuitenkin voimavaroilla mitattuna tuskin hirvikärpäsen sirinää metsän kruunupään korvanjuuressa.

Museolain mukaan museoiden tulee edistää kulttuuri- ja luonnonperintöä koskevan tiedon saatavuutta tallentamalla ja säilyttämällä aineellista ja visuaalista kulttuuriperintöä tuleville sukupolville, harjoittamalla siihen liittyvää tutkimusta, opetusta ja tiedonvälitystä sekä näyttely- ja julkaisutoimintaa.

On silmiinpistävää miten paljon ICOMin (International Council of Museums) museomääritelmää noudattava lainsäätäjän näkökulma poikkeaa sekä museoiden arjesta että myös niistä käsityksistä, joita kuntatasolla on museon tehtävästä.

Kun kunnallisen museon rahoituksesta päättävä, valtuustossa istuva poliitikko näkee taidemuseossa ensisijassa alueellista vetovoimaisuutta ja julkisuuskuvaa rakentavan, vapaa-ajanpalveluita tuottavan näytteilleasettajan, kytkee lainsäätäjä museot kirjasto- ja arkistolaitoksen rinnalla operoivaksi muistiorganisaatioksi, jonka tehtävänä on koota, säilyttää ja välittää tietoa.

Globalisoituvan ja digitalisoituvan maailmamme keskellä museot luottavat yhä edelleen alkuperäisen esineen voimaan sekä siihen, että ihmiset ovat valmiit kävelemään museon ovesta sisälle tuota esinettä katsomaan. Odottaako taidemuseoita elokuvateattereiden kohtalo?

Näyttöruudun kuva ei koskaan voi korvata sitä, mitä ihminen kokee maalauksen edessä, vaikka uusin tekniikka kykeneekin tuottamaan yhä kokonaisvaltaisempia, useisiin aisteihin samanaikaisesti vetoavia ratkaisuja.

Usko alkuperäiseen esineen voimaan ei kuitenkaan saisi merkitä ripustautumista esineen omistamiseen ja tästä avautuvien perspektiivien priorisointiin. Vaikka taidemuseoiden kokoelmat muodostavatkin jo museolain perusteella museotoiminnan ytimen, on selvää, että ensisijaisesti museolla on oltava jotain sanottavaa yhteisölleen.

Pelkkä esille asettaminen tai itseisarvollinen uusien ilmiöiden metsästäminen ei riitä. Asetelman pitäisi toteutua täsmälleen päinvastaisessa järjestyksessä.

Museoiden tulisi kyetä tutkimukseen, taiteen kentän ilmiöiden seurantaan ja dokumentointiin tavalla, joka muodostaa pohjan kokoelmien kartuttamiselle ja näyttelytoiminnalle. Kokoelmaan liitetty taideteos on aina myös dokumentti jostain.

Maamme taidemuseoiden resurssit ja kuntatalouden oletettavissa oleva kehitys saavat kuitenkin epäilemään, että tutkimusta ja muistiorganisaatioroolia painottava lähtökohta jää saavuttamatta myös tulevaisuudessa.

Jos näin käy, ei taidemuseolaitos kykene vastaamaan täysimääräisesti mm. digitalisoitumisen myötä muodostuneisiin palveluodotuksiin, vaan jää muun yhteiskunnan kehityksestä jälkeen.

Vastuuta ei voi paeta ripustautumalla ”asiakkaan” käsityksiin. Tämän päivän museokävijältä voi vain rajallisesti kysyä huomisen asiakkaan tarpeista, sillä parhaiten hän tuntee eilisen taidetta. Niin suosittua kuin se museoalalla onkin, ei pelkästään taaksepäin katsomalla ole mahdollista vastata edessä oleviin haasteisiin.

Menestyäkseen museo tarvitsee vahvan oman profiilin. Profiilin on muodostuttava sen varassa, mitä sanottavaa museolla on.

On tärkeää huomata, että näyttelytoiminta on vain yksi mahdollinen – eikä tänä päivänä enää edes kaikkein tehokkain –  kanava sanottavan välittämiseksi. Mediajulkisuus ja kävijämäärät kertovat vain vähän, jos lainkaan museon kyvystä toimia kulttuurivarallisuuden ylläpitäjänä tai innovaatiopääoman tuottajana ja välittäjänä. Ne kertovat vain yhden asiakasrajapinnan onnistuneesta hoidosta – eikä se riitä.

Kun puhutaan tehokkuudesta ja tulosvastusta, olisi päästävä yhteisymmärrykseen siitä, mikä on tavoite. Vasta sen jälkeen voidaan arvioida tehokkuus. Bisneksenteon ja tulonhankinnan välineeksi kulttuuri soveltuu huonosti.

Kalevi Aho on todennut, että ilman julkista tukea maamme sinfoniaorkesterit olisi laskettavissa yhden käden sormilla. Eivätkä kulttuuri tai maatalous ole ainoat sektorit, jota yhteiskunta tukee.

Korkean laadun tuottaminen vaatii riittävää massaa ja huippuihin tuijottava tehokkuusajattelumme on kaksiteräinen miekka. Jos kukaan ei ole kiinnostunut tulemaan kilpailussa toiseksi tai kolmanneksi, on yksin jäänyt voittaja samanaikaisesti myös viimeinen.

Vaikka innovaatiopääomaa ei voikaan muuttaa välittömästi rahaksi, voidaan se hyödyntää aikaisempaa huomattavasti tehokkaammin ja tavalla, joka on arvioitavissa myös talouden kriteerein. Mitään ei tapahdu hetkessä, eikä niin, että tulokset olisi kirjattavissa seuraavaan tilinpäätökseen.

Kulttuuriprosesseihin ja taiteeseen liittyvän tiedon, tuotannon perusrakenteiden vahvistaminen ja alan valtakunnallisen integraation nopea edistäminen on välttämätöntä. Taidemuseoiden kehittämiskeskus KEHYS onkin lyhyessä ajassa saanut paljon merkittävää aikaan. Ajoittain näyttää kuitenkin siltä, että kulttuurisektorin rahoitusstrategioiden lähtökohtana ei ole kulttuurin itseisarvollinen, vaan lähinnä sen välineellinen merkitys, minkä myötä päämäärät saavat pikavoiton tavoittelun luonteen.

Huomion keskipisteessä ovat tekijänoikeusteollisuus-ajattelun myötä syntyneet visiot kulttuurituotteista ja niiden vaihtoarvosta. Avainsanat ovat kulttuuriyrittäjyys ja sisältötuotannon edistäminen.

Ongelmia muodostuu silloin, jos kulttuurilaitosten toiminnan ja taiteen tukemisen perusteet löytyvät yksinomaan talouskasvuun ja kansalliseen kilpailukykyyn liittyvistä visioista. Tulee mieleen tunnetun julkaisun sanat: ”Onko maallamme malttia vaurastua?”

Tielaitos jaettiin vuonna 1998 kahtia hallintoon ja tuotantoon, joista jälkimmäinen erotettiin kolme vuotta myöhemmin liikelaitokseksi. Valtionrautatiet jaettiin vastaavalla tavalla kahtia jo vuonna 1995. Kansallisen kulttuurivarallisuuden ja innovaatiopääoman tuotanto ja ylläpito sekä näihin liittyvät tehtävät on helppo rinnastaa liikenneverkoston kaltaiseen strategisesti keskeisen merkittävään infrastruktuurirakenteeseen.

Maamme kansainvälisestä kilpailukyvystä huolehdittaessa on kiinnitettävä huomiota tämän perusrakenteen toimivuuteen, eikä ole itsestään selvää, että siitä aiheutuvat kustannukset voidaan säilyttää ensisijassa kuntasektorin ylläpidettäväksi.

Yksittäisiä markkinointihankkeita käynnistämällä ja tuotantotukia jakamalla voidaan luoda kuvaa vahvastakin menestyksestä. Jos taiteen ja kulttuurin  tuotannon sekä laajemmin luovan toiminnan innovatiivinen perusta, kulttuurin liikenneverkosto on sirpaloitunut ja  kehittymätön, ollaan ajan myötä tilanteessa, jossa vainajan kasvojen vahvakaan sminkkaus ei enää auta – tuntuuko haju jo?

Taide, pääoma ja innovaatiopääoma kansallisen hyvinvointipolitiikan tekijöinä on asetelma, joka lankeaa luonnostaan Kimmo Sarjen
kommentoitavaksi.

Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä