Tulosta sivuKritiikit 5-06

Ihmisen kuvia – Tommi Toija

Toijan pikku-ukkelit ovat kasvaneet vuosien varrella. Ei fyysisiltä mittasuhteiltaan, sillä Toija tekee edelleen pienikokoisia, pääasiassa keraamisia, ihmistä tyylitellysti muistuttavia hahmoja, mutta henkisellä mitta-asteikolla mitattuna Toijan pikkuihmiset ovat nykyään rohkeasti läsnä ja samassa maailmassa katsojien kanssa.

Toija
Tommi Toija: Iso uni, sekatekniikka, 2006.

Ihmisen kuvia

Tommi Toija: Veistoksia.
Forum Box, Helsinki 6.–29.10.2006

Pikkupelkuri, Tommi Toijan ensimmäinen ihmishahmoveistos vuodelta 2003, oli sulkenut silmänsä tiiviisti käsiensä suojiin. Forum Boxissa esillä olleissa uusissa hahmoissa on ihan toisenlaista rohkeutta ja asennetta. Riidanhaastaja uskaltautuu uhittelemaan, Täällä!-veistos ilmoittautuu reteästi läsnä olevaksi ja Päästäkää sisään -teoksessa veistoshahmo hakkaa gallerian seinää pienillä nyrkeillään.

Toijan pikku-ukkelit ovat kasvaneet vuosien varrella. Ei fyysisiltä mittasuhteiltaan, sillä Toija tekee edelleen pienikokoisia, pääasiassa keraamisia, ihmistä tyylitellysti muistuttavia hahmoja, mutta henkisellä mitta-asteikolla mitattuna Toijan pikkuihmiset ovat nykyään rohkeasti läsnä ja samassa maailmassa katsojien kanssa. Ne ovat ihmisen muotokuvia ja siksi niihin on niin helppo samastua.

Toija on tuonut Forum Boxin -näyttelyyn myös kehystettyjä sekatekniikkatöitä. Nämäkin teokset ovat hyvin plastisia, lähempänä veistosta kuin maalausta, vaikka ovat piirrettyjä, maalattuja tai kaiverrettuja kuvia. Ne ovat itsenäisiä muotokuvia, eivät pelkkiä kolmiulotteisten veistosten luonnoksia.

Pienet veistokset toimivat erinomaisesti mittasuhteiltaan täysin päinvastaisessa tilassa. Forum Boxissa yksittäiset teokset kasvavat installaatiomaiseksi kokonaisuudeksi. Toija kääntää tilan suuruuden taitavasti pienikokoisten teosten hyväksi. Tilan koko korostaa sitä kontrastia ja epävarmuutta, jota koen Toijan teoksiinsa hakeneen; ihmisenä olemisen yksinäisyyttä ja maailmassa olemisen ihmettä.

Toijan veistoksissa on samaa henkeä kuin ranskalaisen Jean Rustinin maalausten hahmoissa. Molempien taiteilijoiden teoksissa tyylitelty, jopa rujo ihmisen kuva on kanssatovereistaan huolimatta korostetun yksinäinen ja ikään kuin hukassa heitä ympäröivän maailman keskellä.

Rustinin tyyliin kuuluu anatomisesti liian ylös maalatut sieraimet, Toijan veistoksia yhdistää toisiinsa isot silmät ja pää, lyhyet jalat ja pitkulainen vartalo. Mutta siinä missä Rustin korostaa hahmojensa seksuaalisuutta, Toijan veistokset ovat korostetun epäseksuaalisia.

Toijan veistoksia voisi pitää myös lapsen ja lapsuuden kuvina. Viattoman maailman asukkeina, joiden seksuaalisuus ja oman kehon tutkailu rajoittuu lattialle jääviin pissalätäköihin. Oikuttelu muistuttaa uhmaikäisen rajojen hakemista ja kaiken voisi kuitata olankohautuksella: ”pojat on poikia”.

Noin halpaan Toija ei kuitenkaan putoa. Hänen veistoksensa todistavat ihmisen olevan paljon monimutkaisempi kokonaisuus, jossa jako sukupuoli- tai ikälokerikkoihin on vain pieni osa koko todellisuudesta. Sitä paitsi Toijan veistokset samanaikaisesti sekä ovat lapsia että kertovat aikuisen lapsuuden aikaisista muistoista ja tunteista, jotka seuraavat läpi elämän. Toisinaan karuakin todellisuutta pehmentää hellä huumori.

Toija tuntuu liikkuvan monessa suhteessa keskenään vastakkaisissa maailmoissa, kuten aikuisuus–lapsuus, mies–nainen, valveillaolo–unitila, ja todentavan, etteivät jaottelut kovin vastakkaisia loppujen lopuksi olekaan.

Tommi Toija osaa kiteyttää paljon yhteen pieneen hahmoon ja laumana näistä hahmoista kasvaa kaikenkirjavien ihmisten ja tuntojen muotokuva.

Eeva-Mari Haikala

Palaa otsikoihin



Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä