Tulosta sivuKritiikit 5-06

Nykytaiteen pieni suuri mies – Paavo Paunu

Taivas putoaa -nimeen liittyy jotain kohtalonomaista, traagistakin ehkä? Paunun näyttelyssä realistinen arkitodellisuus kohtaa maailman, jota ei ehkä ole, mutta joka on silti mahdollinen.

Paunu-TAIVAS 4
Paavo Paunu: Taivas putoaa 3. Kuva: Jukka Uotila.

Nykytaiteen pieni suuri mies

Paavo Paunu – Taivas putoaa
Galleria Bakeliittibambi, Helsinki 26.9.–15.10.2006

Paavo Paunun maalauksissa ja veistoksissa minäkuva etsii muotoaan muuttuvassa ja sekasortoisessa maailmassa. Taivas putoaa -nimeen liittyy jotain kohtalonomaista, traagistakin ehkä? Näyttelyssä on kaksi tietä kuin eräässä Hugo Simbergin maalauksessa; toiset kulkevat maallista, toiset valitsevat taivaallisen tien. Paunun näyttelyssä realistinen arkitodellisuus kohtaa maailman, jota ei ehkä ole, mutta joka on silti mahdollinen.

Taiteilija on intuitiivinen seismografi, joka rekisteröi maailman ja ihmisten liikkeitä. Älyllisesti ajattelua voi muuttaa tilapäisesti, mutta silloin kyseessä on fysiikan lakien tutkiminen tai propaganda. Muutos ei ole pysyvä. Taiteen avulla vaikutetaan tunteiden kautta ihmisen ajatteluun ja kulttuuriin kokonaisvaltaisesti. Kulttuuri, joka kieltää tällaisten seismografitaiteilijoiden olemassaolon tai tekee heidän tuotantonsa mahdottomaksi, ei ole kovin elinvoimainen.

Paunun teokset havaitsee, tulkitsee ja oivaltaa hetkessä, mutta niissä on kuitenkin koko elämä; niitä on työstetty pitkään ja ne on suunniteltu tilaan sopiviksi. Taivas putoaa 1, 2 ja 3 -veistosten edessä en voi välttyä ajatukselta, että kyse on puberteetin kuvauksesta. Ensimmäisessä veistoksessa miehen valtava käsi suojelee sylissä olevaa teini-ikäistä maailman kovalta todellisuudelta ikään kuin haluten säilyttää lapsen viattomuuden, mikä ei tietenkään ole mahdollista.

Taivas putoaa 3 kuvaa henkistä ja fyysistä kasvua, voimaa ja kömpelyyttä: ihminen ei tahdo mahtua millään hänelle varattuun tilaan. Taivas putoaa 2 -teoksessa keltapaitainen nuorukainen istuu lähes sakraalissa tilassa, joka muodostaa työn henkisen kehyksen, tarkan pisteen, josta aikuistuminen alkaa.

Paunu kuvaa murrosikää isällisen lämpimästi, ymmärtäen, läheisyyttä korostaen toisin kuin Edward Munch Puberteetissa, jossa on raakaa voimaa, rujoutta, yksinäisyyttä ja viileän toteavaa asennetta. Nimi Taivas putoaa viittaa murrokseen. Tekijä katsoo sisäänpäin kuin taivaalliseen ja jättää maallisen ”realismin” taakseen. Juuri sisältä käsin syntyy todempi totuus ja taiteilijan seismografina oleminen toteutuu.

Paavo Paunun näyttelyssä on syvyyttä ja omaperäisyyttä, joka nostaa sen eurooppalaisen nykytaiteen laatukastiin. Katsoja seisoo rajapyykillä. Ei ole aikaa ihmetellä, sillä maailma jatkaa kulkuaan – eikä taivas pudonnutkaan.

Hannu Sillanpää

Palaa otsikoihin



Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä