Tulosta sivuKritiikit 5-06

Tell a Story, Get a Coffee – Johanna Lecklin

Story Café -valomainos viestii, että paikalla on pikemminkin kahvila kuin galleria, ja vielä sisään astuessakin paikka näyttää kotikutoiselta ja kotoisalta kahvilalta.

lecklin-2.StoryCafe
Johanna Lecklin, Story Café, Galleria Huudossa Helsingin Uudenmaankadulla. Kuva: Lasse Lecklin.

Tell a Story – Get a Coffee

Johanna Lecklin: Story Café – Tarinoita ja kahvia
Galleria Huuto Uudenmaankatu, Helsinki 11.–22.10.2006

Johanna Lecklin tunnetaan ennen kaikkea valokuva- ja videotaiteilijana. Hänen Story Café -projektinsa Galleria Huudossa Uudenmaankadulla onkin saattanut hämmästyttää osaa kävijöistä. Story Café -valomainos viestii, että paikalla on pikemminkin kahvila kuin galleria, ja vielä sisään astuessakin paikka näyttää kotikutoiselta ja kotoisalta kahvilalta. Vasta takahuoneen tv-monitoririvistö paljastaa, ettei Lecklin ole hylännyt aiempaa välinettään.

Story Café -projektissa Lecklin yhdistää aiemman video- ja kokeellisen elokuvakokemuksensa yhteisötaiteen käytäntöihin. Lecklin tarjoaa ilmaisen kahvi- tai teekupposen, mutta vastapalvelukseksi kävijä kertoo kameralle tarinan.

Tapahtumaan voi osallistua myös passiivisena katselijana ja kuuntelijana. Lecklin on valinnut 24 tarinaa, jotka ovat syntyneet aiemmista kahvilaprojekteista Lontoosta ja Limerickistä. Videoita katsellessa kävijä on samassa roolissa kuin taiteilija tarinoita kuvatessaan.

Periaatteessa Lecklinin idea on lähellä Minna Heikinahon vuonna 1994 toteuttamaa Ilmainen aamiainen -projektia, Lecklin kuitenkin vaatii tarjoilusta vastapalveluksen. Lisäksi Story Café ei pysähdy tähän. Taiteilijalla on suunnitelmissa toteuttaa näiden kolmessa eri paikassa kerättyjen tarinoiden pohjalta dramatisoituja kertomuksia.

Story Cafén kaltaisessa projektissa valokuva- ja videotaiteilijan työtapa liudentuu lähelle yhteisötaiteilijan toimintatapaa. Lecklin ei ohjeista tarinan kertojia. Periaatteessa kuka tahansa voi kertoa mitä tahansa. Huimia osa videolle tallentuneista tarinoista onkin. Totuusarvolla ei loppujen lopuksi ole väliä, sillä vapaus kertoa antaa jokaiselle halukkaalle mahdollisuuden olla oman elämänsä sankari. Tässä vaiheessa projektia (yhteisö)taiteilijan tärkein tehtävä on mahdollistaa miellyttävä tilanne tuntemattomalle tarinoitsijalle, olla läsnä, antaa aikaansa ja kuunnella.

Perinteisen yhteisötaiteilijan rooliin Lecklinin toimintatapa ei mahdu sen jälkeen kun kahvilan ovet on suljettu ja hän alkaa työstää projektin pohjalta käsikirjoitettua draamaa. Perinteisesti yhteisötaiteen yhtenä keskeisenä ominaisuutena pidetään tasa-arvoista yhdessä työskentelyä. Juuri tässä kohdin Lecklin lähtee videotaiteilijan polulle.

Taiteilijan aiempia teoksia ajatellen uskallan olettaa, että hän jatkossakin kunnioittaa ihmisten kertomia tarinoita, jolloin kehä kiertyy taas lähelle yhtä yhteisötaiteen piirrettä; inhimillistä kokemuksen jakamista toisten kanssa. Loppujen lopuksi Story Café on yhtä lailla kiinni videotaiteen käytännöissä, erityisesti sen narraatio-mahdollisuuksissa kuin yhteisötaiteen keskeisissä kysymyksissäkin.

Niiden lomassa Lecklinin näyttely mahdollistaa eri kulttuurien tarinankertomisperinteiden vertailun. Harmi, ettei kahden viikon pituisen näyttelyn aikana ehdi nähdä suomalaisten tarinoita britti- ja irlantilaistarinaniskennän rinnalla.

Eeva-Mari Haikala

Palaa otsikoihin



Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä