Tulosta sivuPääkirjoitus 5-06


Heikker-blanco2
Markus Heikkerö, yksityiskohta teoksesta Requiem, 2000–2002. Öljy kankaalle,
400 x 250 cm.

Utopiaa etsimässä


Menneeseen katsominen on helpompaa kuin nyt-hetken näkeminen, tulevaisuudesta puhumattakaan. Nykypäivä on kuin aikuinen, joka katsoo lasta ja näkee siinä nostalgisesti itsensä: hippikansan suuret unelmat ja teknouskovaisten utooppiset valtakunnat, jotka arki hiljalleen latisti. Eilisen radikaalien julistus nostaa hellyttävän hymyn nykypäivän huulille.

Nyt-hetki on kova ja pinnaltaan kiiltävä, taiteessakin. Monien mielestä taide on arjelle vierasta, valkoisiin kuutioihin säilöttyä korkeakulttuuria. Tai sitten se on ympäristön sulostuttaja, arvokas sijoituskohde ja liike-elämän tukipilari. Tämän ajattelutavan mukaan taideteos ei eroa juurikaan uuden Lexuksen kaltaisista hyödykkeistä, joiden tarkoituksena on sosiaalinen erottautuminen.

Taide isolla teellä ei kuitenkaan viihdytä tai tuudita tuttuun ja turvalliseen. Se toimii kuin filosofia: kyselee, miten me olemme ja miten meidän pitäisi olla. Parhaimmillaan taiteen kuluttaminen tuottaa hyvää ja entistä intensiivisempää elämää. Taiteen sijasta arkeamme ohjaavat kuitenkin aivan toisenlaiset merkit.

Ikean, Nestlén, McDonald’sin ja Hennes&Maurizin viestit viitoittavat jokapäiväisiä reittejämme. Tämä tuntuu meistä kaupungin sykkivään elämään kuuluvalta. Itsestäänselvyydeltä, mitä se ei suinkaan ole. Ajatellaanpa nyt vaikka Venäjällä tapahtunutta merkistön muutosta. Entiset tähdet ja punaliput on korvattu Nokian ja muiden suuryhtiöiden hohtavilla mainostauluilla. Globaalit jättiyritykset merkitsevät reviirinsä ja yhdenmukaistavat kaupunkikuvaa. Näyttävätkö tulevaisuuden suurkaupungit siis kaikki samanlaisilta?

Yhdenmukaistamisen lisäksi mainoksissa on ainakin kaksi ihmisen kannalta huonoa piirrettä: ne kauppaavat stereotyyppistä ihmiskäsitystä ja houkuttelevat kuluttamaan turhia tavaroita. Ihmiset eivät kuluta siksi, että he tarvitsisivat sitä tätä tai tuota, vaan siksi, että elämä tuntuisi mielekkäämmältä.

Entä jos tulevaisuuden kaupungin merkistö olisikin jotain aivan muuta? Entä jos se loisi paikan omaa identiteettiä? Entä jos kaupunkilaiset voisivat itse merkitä reviirinsä?

Kaikista taiteen muodoista kuvataide on ehkä yhteiskunnallisesti laaja-alaisin. Radikaali ympäristötaide ei tyydy pelkkään luonnossa puuhasteluun tai saastumisen kaltaisten ongelmien osoittamiseen, vaan tarjoaa välineitä niiden ratkaisemiseksi. Taideprojekteissa on esimerkiksi puhdistettu PCB:n saastuttamaa maata.

Taide ei välttämättä tuota materiaalisia objekteja, se voi olla vaikkapa sosiaalista kommunikaatiota. Taiteilijat ovat luoneet kaupunkiin paikkoja, joissa ihmiset voivat vaihtaa mielipiteitä ja vaikuttaa omaan ympäristöönsä.

Tällaiset projektit pyrkivät kuromaan umpeen sitä kuilua, joka on revennyt taiteen ja arjen välille. Niiden tarkoituksena on lisätä suvaitsevaisuutta, elämän mielekkyyttä, asumisviihtyvyyttä ja luoda sosiaalista turvaverkkoa, joka monilta kaupunkilaisilta puuttuu.

Näiden ekologisten ja sosiaalisten tehtävien lisäksi taiteella on, ja sillä pitää olla, oma itseisarvonsa. Myös tulevaisuudessa tarvitaan hiljentymisen paikkoja, tutkijan kammioita tai valkoisia kuutioita, jossa taidetta voi katsoa ja kokea samaan tapaan kuin luontoelämyksiä Keskuspuistossa.

Taiteeseen liittyy mielihyvä ja nautinto, mutta turvallisuuteen tuudittavasta viihteestä tai rauhoittavasta maisemanäkymästä poiketen taide voi pakottaa katsomaan toisin. Niin menneisyyttä, tulevaa kuin nykyisyyttäkin.

Arja Elovirta

Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä