Kaikki radikaalit miesfeministimme

Kun aloitin luennoinnin feministisestä taiteesta ja taidehistoriasta Kuvataideakatemiassa vuonna 1998, luentosarja oli ensimmäinen laatuaan. Kurssilla oli yksi miesopiskelija, joka lopetti sen kesken. Viime vuosikymmenellä muistan usein kuulleeni lauseen ”En ole feministi, mutta...”, kun puhuttiin sellaisten arvojen ja asioiden puolesta, joiden edistäminen on jäänyt perinteisesti feministien vastuulle.

Kollektiivisessa tietoisuudessa feminismillä oli negatiivinen leima, eikä siihen useinkaan haluttu identifioitua. Stereotypiat sateenvarjojen kanssa riehuvista suffrageteista tuntuivat tunkevan kaiken feminismiin liittyvän saman sateenvarjon alle.

Nyt kaikki on toisin. Suomessa taiteentutkimuksen ja museolaitoksen puolella asennemuutos- ja tutkimustyötä on tehty jo yli kaksikymmentä vuotta, mutta uutta on se, että taiteessa ja yleisesti kulttuurielämässä vaikuttavat miehet tulevat kaapista feministeinä.

Tämän on tehnyt kuluneen vuoden aikana ainakin Janne Gallen-Kallela-Sirén, Helsingin kaupungin taidemuseon uusi johtaja. Ei tietysti myöskään pidä unohtaa Stefan Wallinia, uutta kulttuuriministeriämme, joka on omasta mielestään radikaali feministi sen vuoksi, että kannattaa tasa-arvoa.

Miten feminismistä on yhtäkkiä tullut näin populaaria? Ilmeisesti ilmasto lämpenee, monella tasolla.

Kilpaillessaan johtajuudesta Helsingin kaupungin taidemuseossa viime keväänä Gallen-Kallela-Sirén toi näkyvästi esiin oman opiskelutaustansa feministisen taidehistorian pioneerin Linda Nochlinin oppilaana New York Universityssa, ja kertoi myös haluavansa tuottaa Suomeen kansainvälisen Global Feminisms -näyttelyn, jonka toisena kuraattorina Nochlin on toiminut. Tämä herätti Helsingin Sanomien kuvataidekriitikon Marja-Terttu Kivirinnan huomion. Hän pohdiskeli aietta myös siltä kannalta, olisiko samaan aikaan kyse sympatian keräämisestä tai tarpeesta esitellä hyviä suhteita?

Gallén-Kallela-Sirénin feministinen mediaperformanssi jatkui heinäkuun Eeva-lehdessä, jossa hän muotoili fiksusti ajatuksiaan sukupuolen monista eri vivahteista ja feminismin mieltämisestä moniksi feminismeiksi. Nämä ovat kuitenkin aiheita, joita ”telaketjufeministeiksi” nimitellyt naiset ovat esittäneet jo vuosia aiemmin.

Onko asia yksinkertaisesti niin, että tarvitaan valkoihoinen herrasmiestyyppi, jonka kravatti, hymy ja retoriikka ovat kohdallaan – ja vihdoin feminismi on poliittisesti korrektia?!

Gallen-Kallela-Sirén on varmasti sataprosenttisen tietoinen ”institutionaalisesta tietoisuuden kasvatusvuodesta” (Phoebe Hoban, ARTnews, helmikuu 2007). Tänä vuonna Yhdysvalloissa on juhlittu feminismiä museoseminaareissa ja suurissa kiertonäyttelyissä. The New York Timesin kriitikko Holland Cotter (29.1. 2007) kuitenkin valitti, että ”feminismin kanonisointi museoissa voi tukahduttaa kaiken, mikä teki tästä taiteesta radikaalia.”

Akatemioiden luentokursseilla tapahtuu silti uutta. Feminismikurssien osallistujat ovat nykyään varsin tasapuolisesti molempisukupuolisia. Ja palatakseni Eeva-lehteen, vähän yli parikymppinen, Luce Irigarayta lukeva muusikko-näyttelijä Olavi Uusivirta kertoi haastattelussa: ”Saattaa olla, että minun sukupolveni on ensimmäinen sukupolvi, jossa ilman linjakeskustelua nainen voi vaihtaa lampun ja mies tiskata.”