Tulosta sivuKritiikit 5-07

Adolfo Vera ja Pahan luonto

Näyttelyn nimi ironisoi ihmisten ja median kykyä kadottaa pahan merkitys, tehdä siitä jokapäiväistä, itsestään selvää. Turruttaa yleisö ja viihteellistää paha.

TAIDE-PAHANLuola
Leena Saraste, Luola näyttelystä Pahan luonto.

Paha luonto – kaikki sen jo tietävät

Pahan luonto
Suomen Valokuvataiteen museo; Helsinki 7.9.2007–6.1.2008

Adolfo Vera: Al Sur del Viu-Viu
Kulttuurikeskus Caisa, Helsinki 3.10–25.10.2007

Todos ya lo saben / Kaikki sen jo tietävät on Adolfo Veran valokuvanäyttelyn nimi parin vuoden takaa. Nimi ironisoi ihmisten ja median kykyä kadottaa pahan merkitys, tehdä siitä jokapäiväistä, itsestään selvää. Turruttaa yleisö ja viihteellistää paha. Tunteeton tunne, ”kaikkihan tuon tietävät”. Entä kun paha näytetään kauniina – tai jos halutaan olla puolueettomia suhteessa pahaan, sen ulkopuolella?

Onko kokemus pahasta kulttuurisidonnainen, määrittääkö sen vallitseva ideologia tai uskonto, sosiaaliset ja maantieteelliset tekijät? Vai onko paha luonto metafysiikkaa, universaali kollektiivinen kokemus? Tieto erottaa paha ”hyvästä”, oikeasta? Paha nauraa määrittäjälleen.

Valokuvataiteen museon teemanäyttelyssä Pahan luonto on esillä seitsemän eri kulttuuritaustoista tulevan taiteilijan näkemyksiä pahasta. Pääosin pahaa tarkastellaan suhteessa järjestäytyneeseen väkivaltaan, sotaan, sodan seurauksiin ja valtaan, vallan käyttöön. Valokuvien lisäksi esillä on videoita ja installaatioita. Useissa teoksissa paha nähdään kauneuden, valon ja toivon kannattelemana. Pahaa lähestytään, mutta paha pakenee määrityksiä ja tulkitsijaa.

Adel Abidinin (1973) installaation Construction Site (2006) herkkyys liikuttaa. Pieni tyttö leikkii kadulla Bagdadissa juuri räjähdyksen jälkeen, ehkä tuhoutuneen rakennuksen kappaleissa ja laulaa hennolla lapsen äänellään irakilaista laulua:

Rakas kuu miksi ilmestyt lauluna yksinäisyydestä
hän on ollut pois niin kauan,
että muisto palautuvat värikkäinä säteinä,
kaipuuni on helppo ilmaista,
kun tunnen itseni niin tyhjäksi sisältä,
säteet seuraavat minua minne menekin
ja jonain päivänä värikkäät säteet ohjaavat minut perille.


TAIDE-PAHANmirzan
Randa Mirza, sarjasta Abandoned Rooms, 2006.
Libanonilaisen Randa Mirzan (1978) sarjassa Abandoned Rooms (2006) hylättyjen huoneitten rikkoutuneista ikkuna- ja oviaukoista hohtaa valo sisään. Valo merkitsee elämää, selviämistä. Seinän vierustalla rääsyistä kasattu vuode, seinillä ohikulkijoitten tai edesmenneitten viestejä. Ehkä ikävästä, ehkä paluusta. Mirzan huoneitten pehmeä valo yhdistyy mielessä Carolus Enckellin 1980-luvun maalauksiin tai Andrei Tarkovskin elokuvien valonkäyttöön.

TAIDE-PAHANmartyr
Leena Saraste, Marttyyri näyttelystä Pahan luonto.
Leena Sarasteen (1942) valokuvat ovat myös Libanonista. Vanhimmat, mustavalkoiset kuvat ovat 1980-luvulta. Niissä naiset itkevät hautausmailla, lapset on puettu palestiinalaishuiveihin, Jeesus riippuu ristillä.

Uudemmissa värikuvissaan Sarasteen etiikkaa vaihtuu estetiikkaan. Nyt rappeutuneitten talojen seiniä koristavat nuorten taiteilijoiden teokset, seinäkirjoitukset ja graffitit, paljastavat kalligrafian kauneuden kun sisältöä ei ymmärrä. Aika, valokuvaus ja journalismi on muuttunut. Pakolaisleirien kärsiviä ihmisiä ei enää kuvata mustavalkoisina. Afrikan Kanarialle saapuvat venepakolaisetkin ovat lehtien värikuvissa eksoottisempia. Silti Passiton ihminen ei ole ihminen – edelleenkään.

La Strategia Corporation – LSC, työryhmä Alejandro Pedregal ja Alberto Cubas ilmaisevat yksiselitteisemmin näkemyksensä pahasta. Heille paha naamioituu ”kansalliseksi intressiksi”, joka palvelee hallitsevan eliitin etuja. Kansallisella intressillä perustellaan valtioitten rajat ja rajojen ulkopuolelle suljetaan se Toinen: barbaari, oppimaton, köyhä tai vääräuskoinen. Kansallisia intressejä vahvistetaan ja rakennetaan nationalistisilla symboleilla, vaikkapa valtioitten lipuilla.

Installaatiossaan Deal! LSC on sotkenut pakan ja laittanut lippujen kansalliset symbolit sekaisin. Asettanut liput muokattuina ja kehystettyinä seinälle. Nationalismiin kasvattamisesta ja vallan pedagogiikasta kertoo myös Katarina Zdjelarin (1979) särisevä video Don't do it wrong (2007), jossa lapset lausuvat lippuvalaa istanbulilaisella ala-asetteella.

Jari Silomäki (1975) puolestaan haluaa kuvata pahaa ulkopuolisen, sivullisen silmin. Näyttelyn julisteessa, kuvassa Sivustakatsojan henkilökohtaisia sotakertomuksia (2007) luotien jäljistä muodostuu tähtitaivas, jota selin seisova Silomäki katselee. Toisessa kuvassa luotien rei’ittämä seinä, yksi reikä on täytetty taiteilijan purukumilla. Silomäen purukumileikkisyys ei hymyilytä.

TAIDE-PAHANVera
Adolfo Vera, Marcela Caullán y Hectór Vallejos näyttelystä Al Sur del Viu-Viu.
Caisan galleriassa chileläissyntyinen Adolfo Vera puolustaa ihmistä, niitä heikoimpia. Veran aina herkät työt puhuvat pahan uhrin ja katoamaisillaan olevan kulttuurin puolesta. Hän haluaa näyttää kauneuden, jota ei ole pystytty tuhoamaan, mutta myös köyhyyden.

Al Sur del Viu-Viu -näyttelyynsä Vera on viime vuodenvaihteessa kuvannut Etelä-Chilessä mapuche-intiaaneja: lapsia, aviopareja, vanhuksia ja pyhän puun. Koko maiseman. Nyt seudun luonnonrikkaudet ovat houkutelleet ”intiaanien” alueille suuryrityksiä, jotka saastuttavat luontoa ja ovat hävittämässä viimeiset rippeet mapuche-kulttuurista. Omaa kieltä ei enää opeteta ja nuoret haaveilevat muutosta kaupunkeihin, jossa kuitenkin tuntevat itsensä syrjityiksi.

Veralle paha näyttäytyy kolonialismina; heikomman alistamisena, alkuperäisväestön, elinmahdollisuuksien ja identiteetin tuhoamisena. Tällä kertaa repivän kirkkaissa väreissä.

Paha pakenee määrityksiä, se piilottautuu rakenteiden ja seurauksiensa taakse. Mutta sitä voi kuitenkin vastustaa – tai olla sivullinen ja välinpitämätön, sen puolella.

Seija Vääränen
Kirjoittaja on Helsingissä asuva kriitikko ja uskontotieteilijä.

Palaa otsikoihin



Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä