Tulosta sivuKritiikit 5-07

Isä, poika ja tahtotila – Antero Kahila, Tommi Toija, Anssi Törrönen

Uskonto on aina tarjonnut ensisijaisesti joko lohtua tai sitten vastauksia niihin kysymyksiin, joihin vastauksia ei oikeastaan ole. Mitä Kahila, Toija ja Törrönen tarjoilevat?

Torronen-ja-toija
Yleiskuva näyttelystä. Etualalla Tommi Toijan veistokset HILJAAAA!!! (2006) ja Isä meidän (2007), taustalla Anssi Törrösen maalaus Nimetön (2007). Kuva: Museokuva/ Vantaan taidemuseo.

Isä, poika ja tahtotila

Isä, Poika, Pyhä, Henki
Vantaan taidemuseo 25.8.–22.12.2007

Vantaan taidemuseon tuoreimman näyttelyn teema lienee ainakin osittain uskonnollinen, mitä todistaa näyttelyn nimen lisäksi myös museon Silence Sound Center -tuoleista kuultava Riikka Stewenin ja Torsti Lehtisen keskustelu, jota johdattelee Jonni Roos. Itse en kuitenkaan kokenut näyttelyä järin uskonnollisena, vaikka näyttelyn avasikin Antero Kahilan valokuvatriptyykki, jossa hän käsitteli äidin – myös tai lähinnä oman äitinsä – varhaista kuolemaa ja sen aiheuttamia traumoja.

Uskontohan on aina tarjonnut ensisijaisesti joko lohtua tai sitten vastauksia niihin kysymyksiin, joihin vastauksia ei oikeastaan ole. Suurempaa lohtua ja parempia vastauksia kuin uskonto konsanaan tarjoaa mielestäni taiteen meille lahjoittama samastumisen kautta syntyvä myötäeläminen, kanssaihmisten ja heidän tuntojensa tunnistaminen. Ei yhteisöllisyys varsinaisesti kaipaa mitään toteemia. Eivätkä kai itse tämän näyttelyn taiteilijatkaan ole järin uskonnollisia, Anssi Törrönenkin korvasi Roosin haastattelussa Pyhän Hengen rivakasti ”tahtotilalla”.

Poikien maailma – toki aivan yhtä lailla kuin tyttöjenkin maailma – on aina ollut vähän kliseinen. Eivät kaikki pojat ole kuitenkaan tehty ”etanoista, sammakoista, koiran häntätupsukoista”. Kertoihan jo Mark Twainkin aikoinaan tarinat kiltistä pojasta, jolle ei koskaan käynyt hyvin, ja pahasta pojasta, jolle ei koskaan käynyt huonosti.

Moninainen on siis poikienkin maailma, ja onneksi sitä on myös tämä näyttely. Antero Kahila esittää valokuvatriptyykkinsä lisäksi sarjan huikeita grisaille-maalauksia, joissa pienet pojat painivat eksistentiaalista painiaan. Maalaustaiteen ikiaikainen perinne ja nykytaiteen arkinen tematiikka yhdistyvät hänen maalauksissaan luontevasti ja pakottomasti, ilman turhaa ironiaa tai tietoisuuden korostamista.

Arkinen on myös Anssi Törrönen, ja hänenkin maalauksissaan painitaan, tosin ehkä vähän jurrissa. Törrösen nimettömät maalaukset ovat kuin satunnaisia pysäytyskuvia nuorten poikien maailmasta – siitä hahmottomasta jatkumosta, jossa suru ja ilo käyvät nopeaa vuoropuheluaan.

Siinä missä Kahilan grisaille palauttaa taidehistoriallisesti orientoituneen katsojan aina 1300-luvulle, Törrösen maalaukset ovat urbaania nykyhetkeä: spontaania, raakaa ja reflektoimatonta. Toki täytyy muistaa, että maalari maalaa ne näyttämään sellaisilta. Sekin on taito.

Toija
Tommi Toija: Pahan pilven puhaltaja, sekatekniikka, 2007. Kuva: Museokuva/ Vantaan taidemuseo.
Poikaveistäjä par excellence nykytaiteessamme on Tommi Toija, jonka hahmot ovat viime vuosina tulleet tutuiksi monissa näyttelyissä. Omakuvaansa, omia tuntojaan hän varmaan veistää hellyttävissä poikahahmoissaan, jotka ottavat väliin kantaa filosofisiin kysymyksiin ja elämänmenoon, väliin vain pissaavat seinille.

Olen usein ajatellut, että Toijan töissä on sarjakuvamaisen manerisoitumisen vaara, varsinkin kun yleisö tuntuu pitävän niistä niin pidäkkeettömästi, mutta on hänessä onneksi särmääkin tarvittaessa. Tätä todistaa museon mustaksi maalatuun, isoon sivuhuoneeseen yksin sijoitettu isokokoinen Pahan pilven puhaltaja (2007), josta hellyttävyys on kaukana. Pojan päällä lepää maailma aika hirvittävinekin ulottuvuuksineen.

Harvasti ripustettu, vain kolmen taiteilijan näyttely on sangen hieno, monipuolinen ja koskettavakin kokonaisuus, vaikka taiteilijat eivät tiettävästi sitä juurikaan yhteistyössä koostaneet. Kiitos kuulunee siten myös kuraattorille, Anne Kaarnalle, joka on ollut mainio kapellimestari.

Kahila
Antero Kahila: Reflections II, öljy ja akryyli kankaalle, 2007. Kuva: Museokuva/ Vantaan taidemuseo.
Oman lisänsä näyttelyyn tuovat museon Silence Sound Center -tuolit, pyörivät istuimet joiden kovaääniset eivät juuri näyttelytilaan kuulu ja joissa on hauska istuskella ja antaa teosten vaellella silmissä. Viihdyin niissä tosi pitkään – tosin osittain varmaan sen takia, että museo oli typötyhjä, ikään kuin vain minua varten olemassa.

Yhdessä tuolissa puhuivat Stewen ja Lehtinen, toisessa itse taiteilijat ja kolmannessa näyttelyn yhteydessä esitettävän Vantaan Tanssiopiston Pojan mieli -esityssarjan tekijät. Oheisohjelman laatiminen on taitolaji sekin, ja lisäksi Jonni Roosilla on aina ollut maaginen kyky saada taiteilijan ääni kuuluviin.

Otso Kantokorpi
Kirjoittaja on Helsingissä asuva kriitikko ja Kritiikin Uutisten päätoimittaja.

Palaa otsikoihin



Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä