Tulosta sivuKritiikit 5-07

Kuvia sarjassa – Ville Löppönen, Jarmo Mäkilä, Jukka Vikberg

Sarjakuva ja kuvataide ovat likistelleet toisiaan poptaiteesta saakka, mutta mitä moisen kanssakäymisen nykymuodot ovat?

Jarmo-HUUTO 0037
Jarmo Mäkilä: Kingsbergin Huuto, 2004. Akryyli 110 x 161 cm.

Kuvia sarjassa

Ville Löppönen

Kuvataideakatemian galleria, Helsinki 17.10–28.10.2007


Jukka Vikberg

Galleria G, Helsinki 17.10–4.11.2007


Jarmo Mäkilä

Galerie Forsblom Projects, Helsinki 11.10–11.11.2007


Kuvien sarjallisuus ja kertomuksellisuus ovat yhtä vanhoja kuin kuvatkin, tosin nykyaikainen sarjakuva palautuu amerikkalaiseen lehtisarjakuvaan siinä muodossa kuin sen nykyäänkin tunnemme.

Sarjakuva ja kuvataide ovat likistelleet toisiaan poptaiteesta saakka, mutta mitä moisen kanssakäymisen nykymuodot ovat? Tähän kysymykseen oman vastauksensa tarjoavat Ville Löppönen (1980) Jarmo Mäkilä (1952) Jukka Vikberg (1951).

Jarmo Mäkilä on jo 1980-luvulta lähtien yhdistellyt teoksissaan populaaria kuvastoa korkeakulttuuriseen aihemaailmaan. Mäkilä on äärimmäisen sujuva tekijä ja taatusti tietoinen siitä. Hänen luistavuutensa luo mielenkiintoisen cocktailin, joka hahmottuu katsojalle kuin roskapostin aluksi hämäävä – mutta lopulta selkeä – viesti elämän perustarpeista.

Tällä kertaa maalauksissa ja litografioissa kokoontuvat muiden muassa Pekka ja Pätkä, Komisario Palmu ja Neuvostoliiton keskuskomitea. Mäkilä taitaa maalaukselliset konstit. Hän yhdistelee hyperrealismia ja ekspressiivisiä valutuksia ja sitten ikään kuin kieputtaa teokset akselinsa ympäri. Lähestymällä teoksiaan joka reunasta taiteilija viittaa sekä tekoprosessin mahdollisuuksiin että maalausten objektimaisuuteen.

Sarjakuvissa jatkuvuus ja yksittäisten kuvien suhde toisiinsa on keskeinen idea. Mäkilä nivoo erilaisia paloja osittain päällekkäisiksi kuvaryppäiksi, jotka jatkuvat sarjoina. Tämä Mäkilän taidokas, pitäisikö sanoa postmoderni työskentelytapa viittailee ja puuhaa, mutta myös viihdyttää. Mäkilältä on myös esillä nerokas muotokuva nuoremmasta kollegastaan Janne Räisäsestä, jonka katsoja tunnistaa Pikku-Janne nimestä ja erittäin näköisestä katseesta.

Krit-tihinenpaavilopponen
Ville Löppönen: Paavi, Kristus ja Iisebel, 2007.
Ville Löppösen kuvallinen odysseia kulkee kehonrakennuksen ja kristillisen kilvoittelun linjalla. Löppönen kuvaa itse työskentelynsä nousevan Vanhan testamentin profeetoista ja supersankarisarjakuvista. 1800-lukuvulta periytyvä termi lihaksikas kristillisyys linkitti toisiinsa aikakauden käsityksiä oikeasta uskonnollisuudesta ja miehekkyydestä, ja myös mieheksi kasvamisesta, mistä Thomas Hughesin klassikkoromaani Tom Brownin kouluvuodet on oiva esimerkki.

Löppösen heerokset pullistelevat tämän ja tuonpuoleisen maailman tarpeiden välissä. Lihaksikkuus ilmentää maallista kilvoittelua ja sitä, että muskelit eivät välttämättä riitä pelastukseen. Taiteilijan tyyli on luistava ja illuusioita luova, ja sijaitsee kutkuttavasti perinteisen realismin ja hyperrealistisen sarjakuvamaisuuden välissä.

Mielenkiintoinen ajatusleikki syntyy siitä, kun iskisikö tämä kirkkokansaan ja miksi ei iskisi. Pitkään jakelussa olleet traktaatit, joilla fundamentalistiuskovaiset ovat varoitelleet nuorisoa kaikista paheista, ovat ainakin tarjonneet monille tahatonta hupia. Niihin verrattuna Ville Löppösen teoksissa on äärisyvällistä teologista pohdiskelua eikä hänen kuvamaailmansa ole lainkaan yksioikoinen, vaikka lihaskimppujen runsaus voi aluksi tuntua yksiulotteiselta. Löppönen tutkii kuitenkin perusoppia sitä, miten jokin tulee lihaksi ja mitä se tarkoittaa?

Krit-tihinenvikberg
Jukka Vikberg: Jessekin on pronssipää, 2007. Lasikuitu, pronssi.
Jukka Vikberg nostaa lehdistötiedotteessa kuusikymmentälukulaisuuden näyttelynsä lähtökohdaksi. Tuloksena on teossarja Jessen paluu ja elämää 1960-luvulla, jossa nimikkohenkilö kiitää erilaisissa enemmän tai vähemmän elämänmakuisesta tapahtumasta toiseen. Vikbergin Jesse on versio Jokamiehestä, tosin muutettuna tragikoomiseksi sankariksi, jolle sattuu ja tapahtuu. Välillä aallot vievät Jaskan, välillä hän itkee ja välillä hän on pronssipää.

Lasikuituiset veistokset hahmottelevat hahmon, joka voisi sijaita niin 1960- kuin 2000-luvulla. Vikberg toteaakin humanistista ajatusta noudattaen toivon olevan aina kriittisessä nuorisossa. Kyseisessä näkemyksessä ilmenee kaunis ajatus siitä, että toivoa on vaikka se tuntuisi menneen jo aikoja sitten. Näsäviisaasti todeten juuri tuon ajatuksen turvin voi elää ja tehdä työtä. Näsäviisaus kuitenkin ohittaa sen, miten teräväsilmäisesti Vikberg kuvantaa inhimillisen olemisen koko kirjoa.

Jessen hippitukan voi nähdä kadulla vastaantulevilla teineillä ja oliko siinä kuusikymmentälukulaisuudessa nyt ainoastaan typerästi ihanteellisia piirteitä? Jukka Vikbergin kunniaksi täytyy sanoa, että nostalgian ja idealismin liitto toimii hänen kohdallaan. Hänen veistoksistaan saa vahvan tunteen, että tekijä uskoo tekemiseensä. Moista ei ole syytä jättää huomiotta tässä kasvokirjoittuvassa virtuaalimaailmassa.

Sarjakuvamaisuus on edellisten näyttelyjen perusteella kuvaileva termi, jolla on mahdollista kuvata teosten tyylillisiä ominaisuuksia. Toisaalta termi pätee myös merkityksessä sarja kuvia, joista sitten muodostuu kunkin tekijän oma paletti. Keskeistä on erilaisten, jopa ristiriitaisten, elementtien yhdistely. Näin tuotetaan sarjakuvankaltainen kirjallisen ja kuvallisen risteymä, joka kysyy: ovatko kuva ja sana aivan erilaisia lopultakaan?

Juha-Heikki Tihinen
Kirjoittaja on helsinkiläinen taiteentukija ja kriitikko.

Palaa otsikoihin



Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä