Tulosta sivuKritiikit 5-07

Miten taide kyseenalaistaa - Pascal Lièvre, Minna Suoniemi, Juan Kasari

Tuntuu siltä, että taidemaailma pystyy nauttimaan globalisaatiosta ilman järkyttäviä sivuoireita. Tällainen kulttuurivaihto ja vuoropuhelu tuntuu varsin tervehenkiseltä, kun mukana ei ole pompöösiä kansallista vientistrategiaa vaan ihan oikeita taiteilijoiden kohtaamisia.

Krit-otsomuuLievre
Pascal Lièvre, Abba Mao, 2001. Videoteos 4'1''. (Stillkuva)

Miten taide kyseenalaistaa?

Pascal Lièvre & Minna Suoniemi: Conversations

MUU Galleria, Helsinki 19.10. – 11.11.2007


Juan Kasari: Real White Panthers Do Croquet

MUU Galleria, Helsinki 19.10. – 25.11.2007


Lehdistötiedotteen kirjoittaminen on tunnetusti taitolaji, mutta toisaalta kuranttien sanojen määrä on melko rajallinen. Ranskalaisen Pascal Lièvren (1963) ja suomalaisen Minna Suoniemen (1972) kahdeksan teoksen videokatselmuskin tuo tiedotteen mukaan ”esiin uuden tavan kyseenalaistaa kuvan asemaa ja kulttuurin merkitystä”. Taisi olla todella ties kuinka mones kerta, kun menin galleriaan ”kyseenalaistamaan” käsityksiäni asioista.

Samanlaisenahan minä kopista tulin ulos, mutta toisaalta melko hyväntuulisena, koska olin nähnyt ihan hyviä videoteoksia kiemurtelematta lainkaan tuolissani. Sitä paitsi Lièvren ja Suoniemen teokset kävivät ihan oikeaa vuoropuhelua keskenään.

Molempien harjoittama populaarikulttuurin ja nykytaiteen cross kitchen ei luonnollisestikaan ole mikään ”uusi tapa” eikä kumpikaan varmaankaan koe missionaan ”kulttuurin merkityksen kyseenalaistamista” – pikemminkin voisi sanoa, että molemmat haarukoivat omalla tavallaan kulttuurisia merkityksiä ja niiden muotoutumista asettamalla asioita erilaisiin ja vähän yllättäviinkiin konteksteihin, jolloin ihannetapauksessa katsojankin silmä ja mieli herkistyy tai tarkentuu. Kyllä siinäkin on taiteelle tehtäväkenttää ihan tarpeeksi.

Lièvren ja Suoniemen näyttely kuuluu isompaan ranskalais-suomalaiseen nykytaidekokonaisuuteen Conversations, jonka kuratoi ranskalainen taidefilosofi Cécile Marie ja joka levittäytyi Keravan taidemuseosta ympäri helsinkiläisiä gallerioita. Tuntuu siltä, että taidemaailma sentään pystyy nauttimaan globalisaatiosta ilman järkyttäviä sivuoireita. Tällainen kulttuurivaihto ja vuoropuhelu tuntuu varsin tervehenkiseltä, kun mukana ei ole pompöösiä kansallista vientistrategiaa vaan ihan oikeita taiteilijoiden kohtaamisia.

Pascal Lièvren neljä videoteosta ovat kuin irvaillen toteutettuja musiikkivideoita. Palkintoja kerännyt esikoisvideo Lacan Dalida (2000) yhdistää psykoanalyytikko Jacques Lacanin tekstikatkelman takavuosien diskotähden Dalidan biisiin. L’Axe du mal (2003) yhdistää rakkausdueton ja George Bushin sodanjulistuksen terrorismille. I Love America (2002) hyödyntää Patrick Juvetin laulamaa kappaletta; Yhdysvaltain lipun edessä huulisynkkaa esittävät laulajat katoavat yksitellen kuin pelissä, kun ääniraita korruptoituu.

Visuaalisesti hienoin on Abba Mao (2001), jossa Lièvre itse esittää huulisynkan ja maalaa samalla itseään miltei punaisesta taustasta erottumattomaksi punaiseksi samalla, kun puhemies Maon kulttuuripoliittinen teksti virtaa esiin Abban musiikiksi muunnettuna.

Ei Lièvren teoksilla varmaankaan maailmaa muuteta, mutta hyvää videotaidetta ne ovat. Sitä paitsi niissä on ihan oikeaa tragikoomista huumoria, joka on sekä vaikea laji että kuitenkin hyvä ase, jos edes jotain pieniä nitkahduksia yleisön mielissä haluaa havitella.
Aivan samaa voisi sanoa Minna Suoniemestä, jolla on koosteessa mukana myös neljä teosta.

Krit-otsomuusuon
Minna Suoniemi, Game Boys, 2003. Videoteos 4'44''.
Game Boys (2003) vertautuu hienosti Lièvren I Love Americaan. Neljä yläosatonta kundia pitää pistoolia suorassa kädessä ja kyse on tietysti siitä, kuka pisimpään jaksaa asetta pitää. Kilpailijat tipahtavat peräjälkeen aseen painon alkaessa tuntua.

Rakkauslaulun sijaan ihmisen eläimellinen parisuhde punnitaan Suoniemen painikilpailussa, joka on saanut nimekseen Duel (2006). Ja eihän Suoniemi tietenkään pärjää Petri Ala-Maunukselle – vaikka kuinka tosissaan vääntäisi. Monster (2003) kuvaa hidastetusti päätään pudistelevaa naista, jonka kasvonpiirteet deformoituvat prosessissa varsin ”epänaismaisiksi”.

Pienissä teoksissa on hyvä rytmi ja tekemisen makua. Ainoastaan Ilmakitara (2002) tuntuu vähän turhanpäiväiseltä teinihuumorilta – vaikka kuvaahan se tietysti arkista menoa, niin kuin nykyään tulee tehdä. Häivääkään mistään uudesta tavasta tai kyseenalaistamisesta siinä ei kuitenkaan ole.

Krit-otsomuujasari
Juan Kasari, Barbara, leaving the scene, 2007. Digitaalinen värivedos mdf-levylle, 146 x 108 cm.
Lièvren ja Suoniemen kanssa MUUssa esiintyy yhtäaikaisesti myös taiteilijanimeä 80Juan80 käyttävä Juan Kasari (1974), joka on pureutunut kroketin maailmaan.

Hän kuvaa ikääntyviä ”valkoisia panttereita”, jotka pelaavat tätä sääntöjen täyttämää peliä. Kasari on tehnyt valokuvien pohjalta akvarelli- ja sekatekniikkateoksia, jotka värivedostuksen jälkeen vaikuttavat jälleen valokuvamaisilta. Mukana on myös udunomainen video- ja ääni-installaatio, jossa yhdistyvät kroketin äänet ja keskustelut kentän laidalta.

Ja tulipahan taas luettua lehdistötiedote. Teosten taustalla on sen mukaan ”ajatus yhteiskunnan arvojen muuttumisesta konservatiivisempaan suuntaan”. Ja jatko: ”Näennäisesti edistyksellinen ja vapaa yhteiskunta turvautuu entistä enemmän vanhoihin arvoihin.”

Tämä pitäisi kai tulkita niin, että teossarja suhtautuu jotenkin kriittisesti tähän prosessiin. Varsinaista argumentaatiota minun oli vaikea niistä lukea, mutta se vähän irvokas maailma, joka niistä nousi varsinkin yhtyneenä unenomaiseen fiilikseen, tuotti oudon ristiriidan. Se tuntui jotenkin mielenkiintoiselta, vaikka en tarkkaan tiedäkään miksi. Täytyy siis ryhtyä miettimään. Näinkin taide voi toimia.

Otso Kantokorpi
Kirjoittaja on helsinkiläinen kriitikko ja Kritiikin Uutisten päätoimittaja.

Palaa otsikoihin



Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä