Tulosta sivuKritiikit 5-07

Planeettojen vuoropuhelua – Helinä Hukkataival, Henrietta Lehtonen, Heidi Romo ja Siiri Pohjolainen

Jään kehräämään tyytyväisyyttäni kävellessäni pois näyttelystä. Ehkä sitä kokee jonkinlaista kuuluvaisuutta – johonkin.

Krit-turku-hukkataival
Helinä Hukkataival: Valkoisen kiertoradalla, 2007. Installaatio.

Planeettojen vuoropuhelua

3 Planeettaa/  Helinä Hukkataival, Henrietta Lehtonen, Heidi Romo
Siiri Pohjolainen: New Landscapes
Aboa Vetus & Ars Nova, Turku 6.9.–28.10.2007

Kolmen aika lailla eri planeetalta olevan naistaiteilijan näyttely moninaisine tekotapoineen vaikutti aluksi yllättävänkin yksiulotteiselta, mutta pikku hiljaa teokset alkoivat käydä hiljaista vuoropuhelua keskenään. Heidi Romon (1969) valokuvissa ja Myrsky-videolla paljaalle ihmisvartalolle maalatulla värillä on keskeinen rooli, mutta niiden temaattinen ydin on viimeaikaisen queer-tutkimuksen esiin nostamissa identiteettikysymyksissä.

Teoksessa Perhe kaksi ihmistä ja heidän kuvioidut vartalonsa täydentävät toisiaan. Kasvojen mustaksi maalattu puolisko häviää taustaan: yksilöt häivyttävät osan itsestään tullakseen yhdeksi.

Aiemmin Helsingissä, Galleria Bakeliittibambissakin nähdyt valokuvat toisiinsa intiimisti kietoutuneine vartaloineen esittivät ruumiillisuuden ja seksuaalisuuden teemat kuitenkin turhan yksiulotteisesti. Mutta muidenkin näyttelyn taiteilijoiden käsittelemään yksityisyyden teemaan ne toivat silti oman ulottuvuutensa.(Ks. Taava Koskisen arvio huhtikuulta 2007)

Helinä Hukkataipaleen (1941) installaatiossa Valkoisen kiertoradalla sekä kotoisuus että yhteisöllisyys ovat läsnä. Taiteilija leikkaa yhdessä avustajien kanssa valkoisista vaatteista matonkuteita, joista virkataan hiljalleen muotoaan muuttavaa mattoa. Materiaali siirtyy käyttötarkoituksesta toiseen.

Teos elää näyttelyn kuluessa, ja katsojakin voi halutessaan osallistua tekemiseen. Samaa meditatiivista tunnelmaa ja zeniläistä hiljentymistä on videossa Virkkausta Korpinpolulla. Kokonaisuus kantaa muistumia vanhasta käsityöperinteestä, joka liitti naisväen yhteisiin tarinatuokioihin.

Krit-turku-lehtonen
Henrietta Lehtonen, Työhuone, 2006. Lyijykynä.
Myös Henrietta Lehtonen (1965) jatkaa osittain samaa kotoisuuden ja yhteisöllisyyden teemaa. Hän on tuonut näyttelyyn lyijykynäpiirustuksia, joissa hän kuvaa omaa kotiaan eri puolilta. Katsojalle tulee suunnaton halu paikantaa itsensä tilassa. Katse etsii pieniä yksityiskohtia, joiden avulla kodin pohja pikku hiljaa hahmottuu.

Jo Käsikirjoitus-näyttelyssään vuonna 1997 Lehtonen rakensi Aboa Vetus & Ars Nova -museoon oman työhuoneensa. Hämärässä tilassa kulkeva valonsäde valaisi yksityiskohdan toisensa jälkeen. Molemmissa kokonaisuuksissa taiteilija päästää katsojan oman yksityisyytensä piiriin. Asettaa hänet tirkistelijän asemaan.

Lähes jokaisesta Lehtosen piirustuksesta löytyvä kissa saa minut houkuteltua etsimisleikkiin. Piirustusten ainoana elollisena olentona kissa muistuttaa myös poissaolevasta asukkaasta. Helinä Hukkataipaleen Felis catus -videoteoksen taustalla kuuluva kissan kehräys antaa Lehtosen piirustuksille oivan auditiivisen taustan.

Jään itsekin kehräämään tyytyväisyyttäni kävellessäni pois näyttelystä. Ehkä sitä kokee jonkinlaista kuuluvaisuutta – johonkin.

Krit-turku-pohjolainen
Siiri Pohjolainen, Butterflies, 2007. Sekatekniikka.
Museon ylemmässä kerroksessa on esillä Siiri Pohjolaisen (1979) omaelämäkerrallinen New Landscapes. Pohjalainen tuo tilaan raikkaan tuulahduksen värikylläisillä akryyli- ja sekatekniikkateoksillaan. Vaihtelevien tunnelmien ja aihepiirien paljoudessa on vahvasti elämä läsnä. Teoksista välittyy lapsenomainen into koota omia kokemuksiaan kollaasimaisesti rakentaen, värejä ja materiaaleja kokeillen.

Piia Pitkänen
Kirjoittaja on Turussa asuva taidehistorioitsija.

Palaa otsikoihin



Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä