Tulosta sivuKritiikit 5-07

Pyhyys ja pahuus – Milla Toivanen ja Heli Ryhänen

Pyhyyden ei välttämättä tarvitse liittyä kristinuskoon tai mihinkään uskontoon, mutta kristillisestä kuvastosta se löytää tunnistettavan kieliopin.

Krit-kluuviymtoivanen1
Milla Toivanen, Kuutamo, 2006.

Krit-kluuviymtoivanen3
Milla Toivanen, Kaikki virtaa, 2006.

Pyhyys ja pahuus


Pyhä tila

Milla Toivanen

Kluuvin galleria, Helsinki 5.10.–21.10.2007


Paha paimen

Heli Ryhänen

Galleria Sculptor, Helsinki 17.10–4.11.2007


Pyhyyden ei välttämättä tarvitse liittyä kristinuskoon tai mihinkään uskontoon, mutta kristillisestä kuvastosta se löytää kielen. Milla Toivasen Pyhä tila -näyttelyn maalauksissa kirkkoarkkitehtuurista ja kristillisestä taiteesta lainatut elementit johdattavat pyhyyden teeman äärelle. Madonna ja lapsi -aiheen variaatiot kurkottavat taidehistorian perinteeseen ja tiivistävät vanhan aiheen olennaiseen: pyhyyden mysteeriin.

Tiivistäminen ja pelkistäminen kuvaavat muutenkin Toivasen taiteellista työskentelyä. Aivan kuin lähtökohtana olisi ollut paljon runsaampi teos, josta taiteilija on vähä vähältä karsinut pois turhia elementtejä. Jäljelle jää puhtaaksi pesty vähäeleinen maalaus, joka kutsuu pysähtymään ja hiljentymään, mutta ei pakota. Teoksissa on tinkimättömyyttä ja ankaruuttakin, mutta niissä aistii myös tietynlaista lempeyttä ja kaipuuta viattomuuden tilaan.

Krit-kluuvuym,toivanen2
Milla Toivanen, Harjoitus lapsuuteen, 2007.
Näyttelyn nimiteoksessa pyhyyden teemaa kantavat puhtaanvalkoiset puput – arkkityyppisyydessään suorastaan banaalit viattomuuden symbolit, joita Toivanen kuitenkin käyttää vailla ironian häivää. Pupuilla on sikiömäiset mustat silmät, jotka näyttävät sokeilta, mutta ovatkin kenties kääntyneet katsomaan sisäänpäin, kohti salattua tietoa.

Sama sokea katse seuraa maalauksesta toiseen, samoin kuin ympyrän muoto, monista uskonnoista tuttu pyhyyden symboli sekin. Usein se muodostaa kuplan tai kalvon, joka sulkee kuvatun hahmon sisäänsä. Teokset eivät avaudu katsojalle, vaan kuvan maailman ja katsojan todellisuuden väliin piirtyy raja. Niiden symboliikka ei ole yksiselitteistä. Sama elementti voi eri yhteyksissä saada erilaisia merkityksiä. Linnut saattavat merkitä viattomuutta, tai kenties kuolleiden sieluja. Toisinaan niissä on jotain oudon pahaenteistä.

Salaisuus on pinnan alla, arkisen todellisuuden tuolla puolen, mutta kuitenkin heijastuksen tavoin siinä koko ajan läsnä. Pyhyys on tietoa pinnan alla piilevästä tärkeästä salaisuudesta. Se on samaan aikaan kiehtovaa ja kauhistuttavaa. Pyhyyden tunne voi tarjota toivoa ja turvaa, mutta ehdottomuudessaan se herättää myös pelkoa. Jos jokin on pyhää, sille ei voi väittää vastaan.

Krit-kluuviymPahapaimen
Heli Ryhänen, yksityiskohta veistosinstallaatiosta Paha paimen.
Heli Ryhäsen näyttelyssä pyhyys kietoutuu pahuuteen. Näyttelyn ja sen keskeisen teoksen nimi on Paha paimen. Hyvä paimen ansaitsee täyden luottamuksen. Hänen käsiinsä voi huoletta luovuttaa oman tahtonsa. Mutta mitä tekee paha paimen?

Teoksessa joukko ihmisiä on kokoontunut leirinuotion äärelle. Yksi voisi olla aikuinen, muut ovat selvästi lapsia. Tällä tavalla tieto ja tarinat ovat ihmiskunnan alkuhämäristä saakka siirtyneet sukupolvelta toiselle. Nyt ei kuitenkaan ole kyse leppoisasta tarinankerronnasta, vaan tilanne muistuttaa pikemminkin jotain salaista rituaalia. Ihmisryhmä on piilossa valoverhon takana. Tirkistelevä katsoja saa vain kauhistuttavan aavistuksen siitä, mitä nuotion äärellä todella tapahtuu. Sokea usko ja luottamus voi olla vaarallista.

Uskottu yhteys -teoksessa katsoja kohtaa jälleen Madonna ja lapsi -aiheen. Mutta nyt kaikki ei olekaan niin kuin pitää. Lapsi on karannut äitinsä sylistä. Äidin suu on jähmettynyt äänettömään huutoon ja kädet kurottelevat kohti lasta. Turhaan, sillä lapsi seisoo hievahtamatta seinän vierellä. Äidin ja lapsen suhde on pyhä, mutta tiedämme että siihen voi liittyä pahuuttakin. Tarkemmin katsottuna pieni lapsi muistuttaa enemmän vanhusta. Lapsi ei ole viaton, vaan kantaa sisällään sekä oman tulevaisuutensa että koko ihmiskunnan menneisyyden.

Näyttelytilassa soiva Kaapo Huttusen säveltämä musiikki liittää teokset yhdeksi kokonaisuudeksi ja alleviivaa painostavaa tunnelmaa. Veistosten materiaaleina ovat paitsi erilaiset tekstiilit ja teräs, myös valo ja varjo. Valoverhosta ommeltu ihmishahmo leijuu kevyenä katossa, mutta jättää seinälle raskaan varjon, jota taiteilija esittelytekstissä kuvaa muistumaksi lapsuuden peloista.

Kritkluuviym-nakyma
Heli Ryhänen, näkymä näyttelystä. Etualalla Kotiloituminen.
Ryhäsen teokset liikkuvat tiedostetun ja tiedostamattoman rajapinnalla. Salaisuuden verho ei niidenkään kohdalla aukea. Ne vihjailevat, mutta eivät paljasta totuutta. Siinä ne muistuttavat Toivasen töitä, mutta Ryhäsen töihin kätkeytyvä salaisuus tuntuu liittyvän ihmismielen kätkettyihin pelkoihin, epävarmuuteen ja häpeään.

Pelon ja vierauden rinnalle nousee merkillinen, samaan aikaan ahdistava ja kuitenkin jotenkin helpottava tuttuuden tunne. Voimakkaimmin se tuntuu Kotiloituminen-teoksessa, jossa karvaiset olennot kietoutuvat yhteen hakien turvaa toisistaan. Ehkä suurin salaisuus onkin meissä jokaisessa asustava arkaaisten viettien hallitsema eläimellinen otus, joka on yhtä aikaa pelottavan vieras ja aivan tuttu. Se ei ole yksiselitteisesti paha tai hyvä, vaan siihen sisältyy mahdollisuus kumpaan tahansa. Kenties sitä voisi kutsua ihmisluonnoksi.

Marja Lahelma
Kirjoittaja on Helsingissä asuva taidehistorioitsija.

Palaa otsikoihin



Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä