Tulosta sivuPääkirjoitus 5-07

Pk-kuva

Neljä senttiä ja karamellipussi


Uusimmassa nettivillityksessä Facebookissa, siis tässä kolmekymppisten IRC-galleriassa oppii hauskoja yhteydenpitotapoja. Voit muistuttaa olemassaolostasi lähettämällä ystävällesi drinkin tai haastamalla hänet vampyyritaisteluun. Tai voit vertailla arvojasi ja asenteitasi heidän kanssaan vastaamalla yksinkertaisiin monivalintatehtäviin.

Hiukan hykerrellen otin vastaan Kritiikin Uutisten viimeisimmän numeron, se kun oli kuin kantokorpilaisen virtuaalivampyyrin kutsuva suudelma Taide-lehden valkealle kaulalle. Ahhh... ihanaa... Osallistun, osallistun!

Otso Kantokorven mukana osa Taiteen avustajista on siirtynyt Kritiikin Uutisiin. Yksi heistä, edelleenkin Taiteeseen kirjoittava Jaakko Rönkkö pani itsensä peliin ja kyseli, eikö taiteilijan ääni enää kuulukaan Taiteessa? Hänen mukaansa lehti satsaa liikaa kritiikkeihin, eikä tarjoa tilaa vähemmän autoritäärisille teksteille.

Rönkkö kaipasi esimerkiksi kahden tai useamman taiteilijan käymiä keskusteluja, joita näkee säännöllisesti kansainvälisissä taidelehdissä. Siis sellaisia, joita hänellä itsellään on ollut vapaus laatia! Jaakko hyvä, eihän se olisi ollut kuin yhden puhelinsoiton päässä...

Se että tuota puhelinsoittoa ei sitten koskaan kuulunut, on toisaalta hyvä ja toisaalta huono viesti. Se kertoo siitä, että ainakin avustajat ajattelevat lehden linjan jollain lailla muuttuneen. Lähetän enkelin siivet itselleni ja toivon, että muutos olisi käynyt entistä avoimempaan ja moniäänisempään suuntaan. Ja että kaikki entinen hyvä olisi silti säilynyt.

Vaiennut puhelin kertoo ikävä kyllä myös taidekentän absurdista kuppikuntaisuudesta. Kirjoittajana Rönköllä niin kuin Kantokorvellakin on varsin hyvät mahdollisuudet vaikuttaa siihen, millaisia juttuja Taiteessa on tarjolla. Mutta nykyisessä fasadien kulttuurissa on parempi räksyttää kuin rakentaa. Siitä tulee voimaantunut olo.

Päätän silti lähettää Otsolle ja Jaakolle oluen ja naputan viestin heidän superilmoitustaululleen:

”Eikö meidän pitäisi yhdessä huolestua vaikkapa siitä, että kritiikki analyyttisenä, taustoittavana ja arvioivana juttutyyppinä on alkanut menettää, jos ei nyt merkitystään, niin ainakin palstatilaa päivälehdissä. Kritiikin ja muiden asiantuntevien kuvataidejuttujen niukkuuden takia yleisön kuva taiteesta jää varsin hataraksi, rajoittuneeksi ja satunnaiseksi. Välillä tuntuu, että radio on paras kuvataiteen seuraamisen väline – ja sielläkin kuvataideohjelmia ollaan ensi vuonna vähentämässä!

Taide tarvitsee valtajulkisuuden tarjoamaa näkyvyyttä tullakseen osaksi ihmisten elämää ja kulttuurista käytävää keskustelua. Julkisuus vaikuttaa myös museoiden kävijämääriin, gallerioiden myyntiin ja taiteilijoiden toimeentuloon. Median tehtävänä ei ole buffata taidetta, mutta kaikki uutisointi, kritisointikin on epäsuoraa markkinointia. Valtamedian viihteellistyminen merkitsee siis itse asiassa välillistä tulonsiirtoa korkeakulttuurilta viihdeteollisuudelle.”

Hylkään sittenkin vampyyritaistelukutsun ja asennan Cause-sovelluksen. Sen avulla voi haastaa ihmisiä toimimaan vaikkapa ilmaston lämpenemistä vastaan. Päätän osoittaa solidaarisuutta sairaanhoitajille, joille neljä senttiä ja karamellipussi ovat yhtä huono syötti kuin metalliväelle aikoinaan.

Pienituloisille taiteilijoille hallitus ei tosin tarjoa sitäkään. Työttömyysturvaan on tulossa parannuksia, mutta suora taiteilijatuki pysyy ennallaan. Pitäisiköhän taiteilijoidenkin harkita joukkoirtisanoutumista...

Arja Elovirta


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä