Tulosta sivuKoulutus aallon harjalla?

UKKONEN2 1
Emilia Ukkonen, still-kuva videosta Nimetön, 2005. Loopin kesto 16’15’’.

Koulutus aallon harjalla?

Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana taide on muuttunut, mutta niin on myös taiteen opetus: kuvataiteilijoista on tullut kandeja, maistereita ja

tohtoreita. Nyt koko koulutuksen kenttä on taas liikkeessä.

 

Teksti: Arja Elovirta

 

Britanniassa taiteilijat ovat olleet huolestuneita markkinavetoisuuden ja tulosvastuullisuuden ulottamisesta kuvataidekoulutukseen. Tummia pilviä taidekoulutuksen taivaanrantaan kasaa myös jatkuvasti paisuva hallinto. Suurten yksiköiden piti tuoda säästöjä, mutta nyt opettajien aika kuluu lähinnä kaavakkeita täytellessä.

 

Suomessa peistä on väännetty lähinnä vuodenvaihteessa aloittavasta Aalto-yliopistosta ja opetusministeriön ajamasta taideyliopistosta, jonka katon alle tulisivat nyt 160-vuotispäiviään viettävä Kuvataideakatemia, Sibelius-Akatemia ja innokkaimpana hankkeen puolestapuhujana esiintynyt Teatterikorkeakoulu. Myös kuvataiteen ammattikorkeakoulukenttää kammataan tiuhalla kammalla.

 

Pääsiäisen alla valmistuneessa selvityksessä Kuvataiteen tutkimus ja koulutus Suomessa 2007 ylijohtaja Risto Ruohosen johtama valtuuskunta esittää, että ”[ammattikorkeakoulujen] pienten [kuvataide]yksiköiden ei tulisi jatkaa nykyisillä toimintaperiaatteilla”, mikä saattaa tarkoittaa niiden vähenemistä. Pohjois-Karjalan ammattikorkeakoulun kuvataiteen aloituspaikat onkin jo siirretty Imatralle, Etelä-Karjalan ammattikorkeakouluun. Kyse on siis koko kentän kattavasta murroksesta.

 

”Näissä selvityksissä taideyliopistot ovat joutuneet altavastaajan asemaan siinä mielessä, että niiden itsenäisyys ollaan viemässä. Autonomiahan on aika olennaista taiteen opetuksessa, koulutusta täytyy pystyä kehittämään taiteen itsensä määrittelemillä ehdoilla. Tästä syystä myös hallinnollinen itsenäisyys on olennaista, että rahoittajat eivät alkaisi puuttua taiteen sisältöihin”, sanoo koulutusohjelmavastaava Matti Velhonoja Satakunnan ammattikorkeakoulun alaisuudessa toimivasta Kankaanpään taidekoulusta.

 Velhonoja mv

Matti Velhonojan mielestä työllisyys ei kohene koulutusta supistamalla.

 

Myös Kuvataideakatemian hallintojohtaja Kristina Paavela korostaa itsenäisyyden merkitystä. Tulossa olevan yliopistouudistuksen jälkeen yhteistyötä haluttaisiin tiivistää pikemminkin Helsingin yliopiston ja eurooppalaisten taideyliopistojen kuin Sibelius-Akatemian tai Teatterikorkeakoulun kanssa.

 

”Perustavanlaatuinen epäkiinnostavuus, mikä meidän mielestämme taideyliopistohankkeeseen on liittynyt, on että lähtökohta on ollut puhtaasti ideologinen, ei pedagoginen tai sisällöllinen. Se ei ole lähtenyt opiskelijoista tai opettajista, vaan melkeinpä sokeasta uskosta siihen, että suuret yksiköt ovat aina tehokkaampia kuin pienet. Mitään näyttöä tästä ei kuitenkaan ole olemassa”, hän perustelee.

 

Varoittavana esimerkkinä sekä Paavela että Velhonoja nostavat esiin Berliinin taideyliopiston, jonka hallinnollisen sateenvarjon alla entiset itsenäiset kuvataiteen, muotoilun, musiikin ja esittävien taiteiden yliopistot ovat toimineet vuodesta 1975.

 

”Siitä ei tullut mitään muuta kuin yksi ylimääräinen hallintoporras lisää, koska kaikki vanhat yliopistot halusivat säilyttää riippumattomuutensa. Pahimmassa tapauksessa tällainen pakotettu yhteistyö tuottaa vain näennäisesti kokonaisuutta yhdessä pitävän hallintokerroksen. Se lisää turhaa byrokratiaa, kuluttaa veronmaksajien varoja, on kustannustehotonta ja typerää”, Velhonoja puuskahtaa.

 

Joustavuutta verkostoilla

 

Helsingin yliopistoa lukuun ottamatta pääkaupunkiseudun yliopistoilla on jo nyt yhteinen palvelukeskus, joka hoitaa talous- ja henkilöstöasioita. Toisaalta taideprojektit ovat yhä poikkitaiteellisempia. Eikö taideyliopistojen yhdistäminen sitten voisi tuoda sisällöllistä synergiaetua?

 

Hallintojohtaja Paavela ei asialle lämpene: ”Se että sullotaan kaksi tai neljä eri alan taiteilijaa samaan huoneeseen, ei tee tilanteesta sinänsä poikkitaiteellista. Kaikki Suomen yliopistot ovat sitoutuneet joustavaan opiskeluoikeuteen eli jokainen saa tarvitsemiaan erityistaitoja mistä tahansa Suomen yliopistosta. Nyt taideyliopistokentällä on neljä vahvaa ääntä. Se on se rikkaus.”

 

Menossa olevan uudistuksen jälkeen yliopistoista tulee itsenäisiä laitoksia tai säätiöitä, joiden hallituksen jäsenistä puolet, puheenjohtaja mukaan luettuna, tulevat yksiköiden ulkopuolelta. Kukaan ei kuitenkaan vielä tiedä, mistä.


Kuvataideakatemiaa itseään kiinnostaisi suhteiden tiivistäminen näyttelyvaihtokeskus FRAME:n ja residenssitoimintaa harjoittavan HIAP:in kanssa. Tohtorikoulutuksen tasolla tehdään kansainvälistä yhteistyötä muun muassa EARN:in, Helsingissä 2005 perustetun Euroopan taiteellisen tutkimuksen verkoston kautta. Ja jatkotutkinto-osaston kolmesta professorista kaksi tulee ulkomailta, Jan Svenugsson Ruotsista ja yhdysvaltalainen Ray Langenbach Malesiasta.

 

640 Rehtori Maria Hirvi-Ijäs mv 1
Maria Hirvi-Ijäs puhuu autonomian ja akateemisen vapauden puolesta.

Koulutusrakenteen muutoksessa ei ole kyse vain hallinnosta vaan myös taiteen tulevaisuudesta. Jo tohtoritutkinnot ovat muokanneet taiteilijoiden roolia ja ehkä tekotapojakin. Kuvataideakatemian rehtori Maria Hirvi-Ijäs ottaa esimerkiksi Frankfurtissa toimivan Städelschulen, joka joidenkin brittiläisten taidekoulujen tapaan kiinnittyy selvästi taidemarkkinoihin. Hän arvostelee myös Taideteollisen korkeakoulun kylkeen kasvaneen TaiK-gallerian vientiprojekteja.

 

”Me emme suostu tuottamaan tietynlaisia opiskelijoita, kuten Timothy Persons Helsinki Schoolin puitteissa on lähtenyt tekemään. Ja anteeksi vaan, monet heistä näyttävät hyvin samanlaisilta. Me haluamme säilyttää diversiteetin myös koulun sisällä.”

 

Kuvataideakatemian opiskelijat liikkuvat maailmalla, verkostoituvat ja tekevät yhteistyötä, mutta Hirvi-Ijäksen mielestä koulun tehtävänä ei ole taiteen vienti, vaikka yhteistyötä tehdäänkin ministeriön kulttuurivientiyksikön kanssa.


”Paras viesti Suomi-kuvaan on se, että täällä annetaan laadukasta opetusta ja tehdään hyvää taidetta. Ja se on se syy, miksi tänne myös hakeudutaan”, hän sanoo ja viittaa siihen, että koulun oppilaista lähes parikymmentä prosenttia tulee ulkomailta.

 

Opintokaistat uusjakoon?

 

Velhonojan mielestä ammattikorkeakoulujen rooli taiteen peruskoulutuksen antajana on äärimmäisen tärkeä. Ne tuottavat hyviä kanditason opiskelijoita, joista Kuvataideakatemia tai painotetusti soveltavaan taiteeseen keskittyneet Taideteollinen korkeakoulu ja Rovaniemellä toimiva Lapin yliopisto voivat parissa vuodessa kouluttaa maistereita. Erityisesti kuvataiteilijoille jatko-opintomahdollisuuksia on hänestä kuitenkin aivan liian vähän.

 

”Jos haluaa prominentiksi taiteilijaksi, joka noteerataan Helsinki-skenellä, täytyy päästä siihen yhteen ja ainoaan opiskelupaikkaan, joka sitten kerää ne pisteet. Esimerkiksi TaiK ottaa Lahdesta ja Turusta parhaat valokuvaajat maisterikoulutukseen, ja myy ne sitten omina tuotoksinaan yhden brändin alla.”

 

Ratkaisuksi Velhonoja ehdottaa ylempien ammattikorkeakoulututkintojen kehittämistä. Se lisäisi myös alueellista tasa-arvoa, sillä ammattikorkeakouluverkosto kattaa hyvin pääkaupunkiseudun ulkopuolisen kentän lännestä itään ja pohjoiseen.

 

UKKONENetusivu1 1
Emilia Ukkonen, still-kuva videosta Nimetön, 2005. Loopin kesto 16’15’’.

”Täällä on perinteisesti sanottu, että ylempiin ammattikorkeakoulututkintoihin perustuvaa koulutusreittiä ei kannattaisi avata”, Hirvi-Ijäs kommentoi. ”Mutta Risto Ruohosen selvityksessäkin korostettiin, että ympäri Suomea on paljon taiteilijoita, jotka haluaisivat jatkaa opintojaan. Kyllä heille pitäisi joku väylä tarjota. Mutta ei saa kuvitella, että se olisi sama kuin kuvataiteen maisteri. Se ei ole sitä.”

 

”En sano ollenkaan, että ylempi ammattikorkeakoulututkinto olisi huonompi kuin maisterin tutkinto, mutta se on eri asia. Jotkut haluavat toimia paikallisesti tai eivät halua lähteä mukaan taiteelliseen tutkimukseen. He haluavat tehdä asioita omalla tavallaan”, hän tarkentaa.

 

Yliopistoihmisenä Hirvi-Ijäs vierastaa koulumaisuutta, jota ammattikorkeakoulujen tiukka lukujärjestys edellyttää. Hänen mukaansa Kuvataideakatemian tehtävänä on tarjota laaja paletti, johon opiskelija voi vapaasti valita kiinalaista tussipiirustusta siinä missä 3-D-mallinnostakin.

”Opiskelijoita ei siis kouluteta vaan he opiskelevat, he eivät suorita opintoja vaan hakevat oppia. Tämän valinnanvapauden puolesta haluan puhua.”

 

Aalto-yhteistyön mahdollisuudet

 

Syksyllä Taideteollisen korkeakoulun kuvataiteen professorina aloittanut Teemu Mäki ei näe akateemista vapautta pelkästään hyvänä asiana. Liian moni tuntee jääneensä ajelehtimaan kohti lopputyönäyttelyä. Tästä syystä Mäki haluaa tiivistää opetusta ja seurata opiskelijoiden työskentelyä entistä tarkemmin.

 

Teoreettisten opintojen rinnalle hän haluaa tuoda ateljeekeskustelut, jotka linkittävät filosofian ja taideteorian konkreettisesti taiteen arkeen ja käytäntöön: ”Irrallisen teoretisoinnin vastalääkkeeksi pitäisi olla paljon sellaista keskustelua, jota käydään opiskelijoiden keskeneräisten tai valmiiden teosten äärellä. Parin kolmen tunnin keskustelun aikana yksittäisestä kysymyksestä päästään Adornoon asti ihan tosta vaan.”

 

Joissakin skenaarioissa on uumoiltu, että uuden Aalto-yliopiston osana Taideteollisesta korkeakoulusta tulee pelkkä muotoilu- tai designyliopisto. Mäen mielestä se ei kuitenkaan vaikuta todennäköiseltä. Hänen mielestään ”Aalto-yliopistossa tai TaiKissa ei ole mitään sellaisia säästämistarpeita tai profiilin tiivistämistarpeita, missä ajateltaisiin, että nämä on jotenkin kiviriippoja nämä taidetouhut. Paremminkin päinvastoin.”

 

Mäki mv 1
Teemu Mäki näkee Aalto-yliopiston enemmän mahdollisuutena kuin uhkana.

Käytännöllinen riski voi liittyä talouteen, koska kukaan ei oikeastaan tiedä, miten Aalto-yliopiston rahoitus tulevaisuudessa oikeasti toimii. ”Ainakin teoriassa on nyt sellainen vaara, että säätiöpohjaisena puljuna se ryhtyy vaatimaan osastoilta suurtakin oman rahoituksen hankintaa, joka sujuu muotoiluväeltä tai Kauppikselta, Tekusta nyt puhumattakaan, mutta kymmenen aloituspaikan kuvataiteen maisteriohjelma ei voi paljoakaan hankkia sponsoreita tai jotain keikkatyötä, jolla rahoittaa laitoksen toimintaa.”

 

Sinänsä yhteistyö Helsingin Kauppakorkeakoulun ja Teknillisen korkeakoulun kanssa on Mäen mielestä enemmän mahdollisuus kuin uhka. Se mahdollistaa taiteen tulevaisuuden välineiden kehittelyn ja voi syventää opiskelijoiden yhteiskunnallista tietämystä.

 

”Poliittisen taiteen hankaluus on siinä, että taiteilijat eivät riittävästi tiedä yhteiskunnasta. Tulevaisuudessa taiteilijan työryhmässä voisi olla mukana myös kauppatieteilijöitä, taloustieteilijöitä tai muita tämmöisiä. Silloin taideteoksen poliittinen sanoma ei jäisi sellaiselle naiivin toteavalle tasolle, että ahneus on ikävää ja sen sijaan tarvittaisiin rakkautta.”

 

Teknistä osaamista Taideteollisessa korkeakoulussa on jo ennestään. Elokuvan, lavastuksen ja medialabin olemassaolo antaisi Mäen mielestä hyvät perusteet mediataiteen korkeimman opetuksen keskittämiseksi tulevaan Aalto-yliopistoon. ”Jo olemassa olevien resurssien kautta pitäisi olla ihan yksinkertaista muodostaa mediataiteen koulutusohjelma, joka käyttäisi näiden isompien ja vähän toisin suuntautuneiden yksiköitten resursseja sopivasti hyväkseen.”

 

Leipää vai sirkushuveja?

 

Tällä hetkellä ammattikorkeakouluista ja yliopistoista valmistuu vuosittain noin 250 uutta kuvataiteilijaa. Sen lisäksi tulevat vielä perusjärjestelmän ulkopuolisista, Vapaan Taidekoulun tai Taidekoulu Maan kaltaisista oppilaitoksista valmistuneet. Monien mielestä tämä on aivan liikaa.

Opetusministeriön asettaman Kuvataiteen koulutustoimikunnan kokouksessa Velhonoja törmäsi heti ensimmäisenä kysymykseen koulutuspaikkojen vähentämistarpeesta.

 

”Silloin Taiteen keskustoimikunnan edustajana ollut graafikko Annu Vertanen vastasi mielestäni napakasti, että valtiovallan koulutukseen satsaamat resurssit ovat taiteen puolesta eivät sitä vastaan”, Velhonoja siteeraa.


”On naiivia kuvitella, että jos me esimerkiksi ruvetaan vähentämään koulutukseen satsattuja määrärahoja, joku oikeasti hyötyisi siitä – että summat lisättäisiin esimerkiksi taiteilija-apurahoihin.”

 

Tutkimusten mukaan kuvataidekoulutuksen saaneiden työllisyysaste on heikompi kuin millään muulla alalla, ehkä av-viestintää lukuun ottamatta. Velhonojan mielestä taidealan koulutuksen tavoitteita ei kuitenkaan voi katsoa pelkästään työmarkkinoiden tarpeista.

 

UKKONEN3 1
Emilia Ukkonen, still-kuva videosta Nimetön, 2005. Loopin kesto 16’15’’.

”Eivät taiteilijat työllisty yhtään sen paremmin, vaikka koulutuspaikkoja ja valmistuneiden määrää vähennettäisiinkin. Asiaa pitäisi miettiä aivan toista kautta”, hän muotoilee ja uskoo kuvataiteella olevan kuitenkin kysyntää. ”Itse olemme yrittäneet rakentaa väyliä, joiden kautta voitaisiin saada ulkopuolista rahoitusta ja taiteilijoille työtehtäviä. Pyrimme siihen, että kuvataiteen tarjonta ja kysyntä kohtaisivat jollakin mielekkäällä tavalla.”

 

Mutta mitä tämä yleisöjen törmäyttäminen käytännössä tarkoittaa? Suurin osa ihmisistähän etsii taiteen kautta kauneutta ja positiivista sisältöä elämäänsä. Monessa tapauksessa taide toimii juuri päinvastoin: se häiritsee, herättelee ja tökkii irti totutuista ajattelumalleista. ”Kyllä taiteella on myös vastuu yleisöstä, eikä pelkästään niin, että vain yleisöllä on vastuu ymmärtää taidetta. Onko yleisölle tarjolla taidetta, joka vastaa heidän tarpeitaan ja pyrkimyksiään?”, hän kysyy ja ottaa esimerkiksi Tellervo Kalleisen ja Oliver Kochta-Kalleisen valituskuoron, jossa yleisö otetaan mukaan teoksen toteutukseen.

 

Myös prosenttiperiaate ja monet muut ”soveltavan taiteen” käytännöt luovat taiteilijoille työtilaisuuksia, mutta Maria Hirvi-Ijäksen mielestä taiteilijuutta ei oikeastaan voi ajatella professiona samassa mielessä kuin lääkärin tai lakimiehen ammattia.

 

”En puhu ammattitaiteilijoista tai kuvataiteilijan ammatista. Puhun pikemminkin kuvataiteen asiantuntijoista, jonkinlaisesta ekspertiisistä, jonka filosofian tai taidehistoriallisen tietämyksen tavoin voi sitten tuoda mihin kontekstiin tahansa. Jokainen joka meiltä valmistuu, tietää että ei ole työpaikkaa, minne mennä. Ei ole ovea, johon voisi koputtaa ja sanoa, että haluaisin tulla teille töihin.”

 

”Kuvataideakatemiassa jokainen on spesifisti kehittämässä omaa taiteilijuuttaan, ja hänen pitää valitettavasti tietää, että hänen on itse löydettävä oman toimintakenttänsä”, Hirvi-Ijäs tähdentää. ”Jos joku haluaa myydä niin hänen täytyy etsiä ne markkinat, missä myydä. Mutta kaikki tietävät, että ne eivät ole Suomessa. Jos joku taas haluaa tehdä lasten kanssa töitä, niin hänen on haettava konteksti, missä se on mahdollista. Meidän tehtävänämme on näyttää nämä mahdollisuudet niin kansallisella kuin kansainväliselläkin kentällä.”


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä