Tulosta sivuKritiikit 5-08

28.10.2008 13.10

Kuvia lähihistoriasta ja... – Ismo Hölttö ja Mikko Savolainen

Savolainen, Mikko, Värtsilä, 1967.Ismo Hölttö ja Mikko Savolainen kuvaavat 1970-luvun yhteiskunnallisen rakennemuutoksen aikana, Taidemuseo Tennispalatsissa aikakausi nähdään intiimin arjen kautta.

Savolainen, Mikko, Värtsilä, 1967.
Mikko Savolainen, Värtsilä, 1967.
Kuvia lähihistoriasta ja...

Ismo Hölttö & Mikko Savolainen: retrospektiivi
Suomen valokuvataiteen museo, Helsinki, 5.9.–6.1.2009

1970-luku – niin oudon lähellä
Helsingin kaupungin Tennispalatsin Taidemuseo, 17.9.–16.11.
2008

Suomen valokuvataiteen museossa on esillä kahden suomalaisen dokumenttivalokuvan uranuurtajan, Ismo Höltön (1940) ja Mikko Savolaisen (1933) retrospektiivi. Taiteilijoina molemmat ovat ehdottomia; uskollisia itselleen ja kohteelleen. He kuvaavat periferian maisemaa ja kasvoja, ihmisiä vailla valtaa.

Höltön valokuvat ajoittuvat vuosille 1961–1971, Savolaisen kuvat kattavat pitemmän ajan, kuusikymmentäluvulta nykypäivään ja muodostavat näin laajemman perspektiivin niin kohteissa, ajassa kuin paikoissakin. Kummaltakin on ilmestynyt useita valokuvakirjoja. Tärkeitä kuvaraportteja ovat yhteistyössä syntyneet Toisenlainen Suomi (1970), Suomen romanit (1972) ja Vanhukset (1982).

holtto.esitekuva
Ismo Hölttö, Eno, 1968.
Höltön ihmiset katsovat suoraan katsojaan. He näyttävät usein yhtä hylätyiltä kuin maaseutu, jossa elävät. Valokuvat onkin nimetty paikkakuntien mukaan. Ihmiset ovat ilman nimeä, ja katsoja muokkaa  kuvan tarinan itse.

Höltön hahmot tuovat mieleen perisuomalaisen yksinäisyyden, elämän kovuuden karuissa luonnon olosuhteissa. Jopa perhepotretin nauravissa tai myhäilevissä kasvoissa vaistoaa ilon poissaolon. Yhdessä ja silti yksin.

Savolainen, Mikko, Hartola, 1970
Mikko Savolainen, Hartola, 1970.
Savolaisen ihmiset ovat osa yhteisöä, surumielisyydenkin takaa kokee voimaa. Ehkä se on tunne  yhteydestä, kuulumisesta joukkoon ja vahvasta identiteetistä. Yksi tällainen on kuva (Hartola 1970) vanhasta romaninaisesta kulkemassa polkua pää painuksissa, selin koiraansa, selin tyhjiin kärryihin ja hevoseen, selin syksyiseen maisemaan. Matka on lopuillaan, ei surua vaan väsymys.

Tai kuva Terva-Pekasta (1968) sanomalehdin vuoratussa kämpässään, yhdessä koiransa ja kissansa kanssa. Ikkunasta siivilöityvä valonsäde osuu lattialla tyytyväisinä makaileviin eläimiin, huone on täynnä lämpöä.

Itä-Suomen rajaseutujen lisäksi Savolainen on dokumentoinut eurooppalaisia vähemmistöjä, kuten Helsingin kaduiltakin jo tuttuja Romanian romaneja, jo viidentoista vuoden ajan.

Nieminen, Antti, Kirsikkapuisto, 1971.
Antti Nieminen, Kirsikkapuisto, 1971. Helsingin kaupungin taidemuseo.  Kuva: Hanna Kukorelli.

Samasta ajasta kertoo Pessi Raution kokoama 1970-luku – oudon lähellä Helsingissä, Taidemuseo Tennispalatsissa. Valitettavasti läheltä ei paljoa näe, ei metsää eikä edes puita.

Tennispalatsin 1970-luvun taidetta esittelevä näyttely herättää lähinnä kysymyksiä: Kuka päättää, mitä kirjoitetaan taidehistoriaan? Miksi nämä teokset on museoihin hankittu ja miksi ne ovat esillä tänään? Kertovatko ne todella Suomen taiteesta, suomalaisten ”todellisuudesta”, arjesta ja elämästä 1970-luvulla?

Raution mukaan 1970-luku mielletään liian helposti poliittisen ja julistavan kuvan ”pysähtyneeksi” aikakaudeksi. Ajassa liikkui kuitenkin myös muita suuntauksia ja merkittäviä taiteen tekijöitä, joita on syytä tuoda esille.

Lyytikäinen, Olli, Ohitus, 1978
Olli Lyytikäinen, Ohitus, 1978. Helsingin kaupungin taidemuseo.            Kuva: Hanna Riikonen.
Katse käännettiin kohti arkisia asioita. Kuvattiin kotia, perhettä, ystäväpiiriä ja kapakkatunnelmaa. Myös nostalgia ilmestyi kuvaan mukaan. Sisäisiä tuntojaan maalasivat muun muassa Olli Lyytikäinen (1949–1987) ja Erkki Pirtola (1949). Pirtolan Kallokello (1977) näyttää tikittävän yhtä levottomasti kuin tänäänkin.

Esillä on myös Kittilän individualisti Kalervo Palsa (1947–1987), joka maalasi traumoistaan Lapin kaamoksen kuvaa. Lihan himo, viinan halu ja synnin tunto. Mutta Palsan vimmaa ei löydy näistä kokoelmista, ei ainakaan tästä näyttelystä. Paljon puuttuu ja siksi 1970-luku, tai näyttelyn tuottama mielikuva siitä, jää oudon tylsäksi.

Engström, Georg, Vanha hippi, 1971–78.
Georg Engström, Vanha hippi, 1971–1978. Lahden taidemuseo.
Idealistisesti ajatellen taiteen tehtävä on kuvata todellisuutta, maailmaa ja ihmistä - reagoida niihin: kommentoida tai kritisoida. Taide, ”hyvä” tai vähemmän ”hyvä”, rakentaa meille yhteistä muistia, käsitystä ajasta ja historiasta. Se kertoo ihanteista, mutta paljastaa myös epäkohtia.

Tässä tehtävässä onnistuu Suomen valokuvataiteen museo, Taidemuseo Tennispalatsissa on lanka hukassa, etten sanoisi punainen lanka.

Seija Vääränen
Kirjoittaja on helsinkiläinen uskontotieteilijä ja kriitikko

Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi

Ei kommentteja


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä