Tulosta sivuKritiikit 5-08

28.10.2008 13.43

Puitteisiin pakotetut – Ars Fennica 2008

ArsFennica08RaidpereTämänvuotinen Ars Fennica -palkintoa tavoittelevien ehdokkaiden videot ja installatiot vaativat aikaa ja paneutuvaa katsomista.

ArsFennica08Raidpere
Mark Raidpere, still-kuva videoteoksesta Shifting Focus, 2005. Kesto 9' 30''.

Puitteisiin pakotetut

Ars Fennica 2008

Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 3.10.–16.11.

Kumu, Tallinna 28.2.–26.4.2009

 

Tämänvuotinen Ars Fennica -palkintoa tavoittelevien ehdokkaiden näyttely on taidenäyttelynä täydellisen epäonnistunut. Tällä en viittaa lainkaan tekijöiden tai teosten taiteelliseen laatuun vaan yksinkertaisesti siihen katsojan kannalta mahdottomaan yhtälöön, minkä lähinnä videopohjaisia teoksia tuottavien taiteilijoiden valinta saa näytteillepanossa aikaiseksi.

 

Jotta näyttelyn teoksiin voisi tutustua kunnolla, pitäisi taiteenharrastajan viettää Amos Andersonin taidemuseossa osapuilleen kaksi kokonaista päivää. Tämä on täysin neutraali fakta. Ja kukaan katsojahan ei vietä museossa sellaista aikaa. Tämäkin on täysin neutraali fakta. Minäkin olen käynyt näyttelyssä jo kaksi kertaa, mutta esimerkiksi osa Seppo Renvallin teoksista on edelleenkin näkemättä – häneltä on muiden teoksien lisäksi esillä puolitoistatuntinen kooste vanhemmasta tuotannosta. Ja koska olen ihan oikeasti kiinnostunut Renvallin tuotannosta, aion mennä museoon ainakin vielä yhden kerran ja keskittyä silloin pelkästään Renvalliin.

 

ArsFennica08Renvall
Seppo Renvall, still-kuva videoteoksesta Woody, 2003. Kesto 5'21''.


Tällainen aloitus on helppo tuomita joko videotaiteen ymmärtämättömyytenä tai taiteen ulkoiseen ja sisällöistä piittaamattomaan populismiin syyllistymisenä, mutta kokisin vaikenemisen kuitenkin älyllisenä epärehellisyytenä. Taiteella on nykyään tapana puuttua varsin voimallisesti yhteiskunnallisiin epäkohtiin – kuten vaikkapa Tea Mäkipäällä (1973) tässä näyttelyssä. Aivan vastaavasti kritiikinkin voisi ainakin silloin tällöin ylettää niihin laajempiin näyttelymedian puitteisiin, jotka vaikuttavat teosten vastaanottoon.

 

ArsFennica08Neiburga
Katrina Neiburga, still-kuva videoteoksesta Mitä on tyttöjen laukuissa, 2002. Kesto 30 min.


Tässä kattauksessa teokset muuttuvat eleenomaisiksi, kiiltokuvamaisiksi tunnistamisreaktion tuottaviksi signaaleiksi. Katrina Neiburgaa (1978) on helppo nimittää uudemmissa teoksissa poeettiseksi, vanhemmissa hän on sen sijaan antropologinen. Mäkipää on puolestaan ekologinen. Mark Raidperen (1975) kohdalla voidaan puhua vaikka banaalin runoudesta tai sitten kommunikaation vaikeudesta. Varsin elävä Renvall voidaan sijoittaa jo puolikuolleeksi jähmetettynä historialliseen jatkumoon puhumalla kokeellisuudesta – ja viitata vaikka Eino Ruutsaloon. Maria Dunckerin (1963) osalta voi siteerata Erkki Pirtolaa ja puhua lihateknosta, niin käyttöön tulee välillä uusiakin sanoja.

 

ArsFennica08duncker-herrojen
Maria Duncker, Herrojen kanssa pellon laidassa. Still-kuva videoteoksesta.


Taidenäyttelyn ripustusta on ollut perinteisesti tapana kritisoida ilmauksella ”teokset syövät toisiaan”. Tässä näyttelyssä teokset syövät toisensa kuoliaaksi. Jokaisen taiteilijan teokset tuntuivat tarjoavan ainakin joitain kiinnostavia tarttumakohtia, mutta koska liikkuva kuva – ainakin minulle – tarjoaa voimakkaampia ja pitkäkestoisempia emotionaalisia reaktioita kuin esimerkiksi maalaus, on niiden huoneesta toiseen seuraava ryöppy täysin pakahduttavaa.

 

Lopulta tuloksena on vain ulkoisen tyylin tunnistaminen ja yksittäisten fragmenttien tuottama epäortodoksinen assosiaatiovirta, joka ei välttämättä tee teokselle tai taiteilijan intentioille minkäänlaista oikeutta – niin hauskaa kuin se olisikin. Tässä ei auta lainkaan nykyinen tulkintojen vapaus, sillä kyllä katsojankin lienee syytä ainakin yrittää kommunikoida jonkin verran taiteilijan kanssa sen sijaan, että antaisi pelkän oman idiosynkraattisen henkilöhistoriansa tuottaa assosiaatioineen edes kivoja fiiliksiä, jos ei mihinkään syvällisempään, koskettavampaan tai jopa traumaattiseen halua uskaltautua heittäytymään.


arsFennica08Tea Makipaa Motocalypse
Tea Mäkipää, yksityiskohta teoksesta Motocalypse now, 2007. Romuauto, kasvit, sekatekniikka.

Näyttelyn ja sen ripustuksen lisäksi myös näyttelyjulkaisu luo omaa kontekstiaan. Kun Lawrence Rinder kirjoittaa Mäkipäästä, että hänen taiteensa ”ilmentää syvää huolta ihmiselämän säilymisestä maapallolla”, minussa herää heti epäilys. Mikä on taideteoksen ekologinen jalanjälki esimerkiksi kaiken sen materiaalien, kemian ja prosessien myötä, jota tarvitaan jättikokoisten valokuvavedosten – siis ns. museoteosten (tätäkin sanaa voisi välillä miettiä suhteessa sisältöihin) – valmistamiseksi?

 

Tai miksi Mäkipään pitää matkustaa Yhdistyneisiin arabiemiraatteihin levittämään sanomaansa ihmisille, jotka eivät puhu hänen kanssaan samaa kieltä millään tasolla?


ArsFennica08Makipaa
Tea Makipää, osa valokuvainstallaatiosta Runsauden maailma, 2005–2008.


Tuloksena on epäilemättä itseironinen videoteos, jonka katsoja voi tulkita surkuhupaisan humoristiseksi, mutta ihmiskunnan käytäntöjä sillä muutetaan varsin vähän. Se, että hän matkustaa alleviivatusti rahtilaivalla lentokoneen sijaan, tuntuu ekologisen valinnan sijaan lopulta vain huonolta vitsiltä.


Tämänkin toteaminen saa minut jo heti tuntemaan itseni epä-älyllisen populistiseksi, joten minun lienee mentävä museoon vielä yhdeksi päiväksi pelkästään Mäkipäätä ajatellen. Sitten ehkä ymmärtäisin häntä.


Mutta kun niitä muitakin näyttelyitä pukkaa päälle koko ajan.

 

Otso Kantokorpi

Kirjoittaja on helsinkiläinen toimittaja ja kriitikko.


Palaa otsikoihin | 1 Kommentti | Kommentoi


Nimimerkki
Otsikko
Kommentti *
Älä täytä
Tähdellä (*) merkityt kentät ovat pakollisia
7.11.2008 3.04
JH
Tea Mäkipää
"Se, että hän matkustaa alleviivatusti rahtilaivalla lentokoneen sijaan, tuntuu ekologisen valinnan sijaan lopulta vain huonolta vitsiltä. "

Vähän samantapaisia ajatuksia Mäkipään teesit ovat herättäneet. Tuntuu kuin jotkut taiteilijat olisivat varanneet ympäristönsuojelun ja ekologian omaksi mantrakseen, jolla todellisuudessa ei ympäristönsuojelun kanssa ei ole paljoakaan tekemistä.

Taidetta ja (ympäristö)politiikkaa ei tulisi sotkea keskenään, jos sitä ei osaa tehdä hienovaraisesti, välttäen rautalankaa ja liiallista yksinkertaistamista.

Linkola on kirjoittanut näistä samoista aiheista jo 60-luvulla, siinä mielessä Mäkipään taide on todella väljähtänyttä.

Omaan paskaamme me kuitenkin hukutaan, kyllä se on nähty, turha siinä on enää pyristellä ja hienostella. Vihreistäkin tuli yleispuolue, mihin todellinen ekoanarkia katosi?



Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä