Teija-Tuulia Ahola, Matka, 2006. Lyöntimetalli, lehtikulta, kartonki.

Läpileikkaus nuoreen suomalaiseen taiteeseen

Taiteilijat 08, Suomen Taiteilijain 113. näyttely

Kuntsin modernin taiteen museo, Vaasa 26.9.–2.11.2008

Perinteikäs Suomen Taiteilijain vuosinäyttely esittelee tänä vuonna sata teosta 74 taiteilijalta. Seula on ollut tiukka: tuomaristo urakoi reilut 1600 mukaan tarjottua teosta. Puheenjohtajana toiminut taiteilija Tülay Schakir korosti näyttelyn sallivuutta. Nyt puhuivat yksittäiset teokset kuvan kieltä, ilman teema-, väline-, aika- tai ikärajoituksia.

Vuosinäyttely vuorottelee Nuoret-näyttelyn kanssa. Molemmat ne ovat ponnahduslautoja eteen päin taiteilijan ammatissa. Herää kysymys, miten nämä kaksi enää käytännössä eroavat toisistaan? Nuoriin kuuluminen edellyttää ikärajan alittamista, mikä toteutuisi suurimmalta osaltaan myös Taiteilijat 08:ssa. Näyttely esittelee pääasiassa 1970–80-luvuilla syntyneitä taiteilijoita, jotka ovat asettumassa taiteen ammattilaisuuteen.

Tiina Vaino, Intressiristiriita, 2006. Maalaus naudan verellä akvarellipaperille, pöytä 100 x 120 x 60 cm.

Näyttelyn kokonaisuus on hyväntuulinen, varsin värikäskin – monipuolisen reipas. Vaikka mukana ovat kuvataiteen genret maalauksista installaatioihin ja videoista grafiikkaan, yleisilme on sangen perinteinen. Kuvat ovat kiivenneet takaisin seinälle ja asettuneet raamien sisään. Vain muutamat taiteilijat ovat vieneet työskentelyään kohti käsitteellisempää kuvaa. Esimerkiksi Tiina Vainion (1960) Intressiristiriita on tutkimuksellinen maalaus Halikonlahden saastuneisuudesta. Teoksensa hän on toteuttanut naudan verellä, mikä viittaa maatalouden merkitykseen alueen historiassa.

Kati Immonen, Kaksikielinen mielenosoitus, 2008. Vesiväri 60 x 50 cm.

Värikkyys ja esittävä ote hallitsevat erityisesti maalauksia. Huomio kiinnittyy esimerkiksi Paula Ollikaisen (1973) taitaviin teoksiin ja Jukka Suhosen (1963) akvarelleihin. Kati Immosen (1971) akvarelli Kaksikielinen mielenosoitus tavoittaa toivottavasti kielipoliisit, jotka voisivat piipittää maalauksen kieliopista. Maalauksen paikasta ulos kurkottavat Tellervo Viitaniemen (1973) kolmiulotteiseksi kasvavat lapset ja Aleksi Tolosen (1974) sekatekniikalla toteutetut nyrkkeilijät.

Tellervo Viitaniemi, sarjasta Vaarallista kokea, 2007. Serigrafia, akryyli, lakka, kangas.

Liikkuvan kuvan mahdollisuuksia näyttely esittelee monin variaatioin, mukana on kaikkiaan 20 videoteosta. Kaija Papu (1980) naamioi feminiiniseen asenteeseen maailmankaupan ja ympäristökuormituksen vääristymiä teoksessaan Siis mulla ei oo yhtään kivaa paitaa. Henna Inkinen (1979) pureutuu yhteiskunnalliseen paperisotaan, toimeentuloon ja taiteilijuuden problematiikkaan tragikoomisessa videoteoksessaan Työ tekijäänsä kiittää. Myös Juhana Moisanderin (1977) liikkeeseen luottava videoinstallaatio ja Vappu Rossin (1976) suutelevaa pariskuntaa esittävä animaatio jäivät mieleen.

Emilia Ukkonen, Omakuva, 2007. Video, kesto 6’15’’.

Kahdenkymmenen videoteoksen katsomisen jälkeen alkaa vaatia kiteyttämistä, toisinaan pitkä kesto ei tuo ilmaisuun mitään lisää vaan pikemminkin laimentaa tehoa. Tämänvuotisen Palokärki-palkinnon sai Emilia Ukkosen (1983) kuusiminuuttinen Omakuva.

Osittain omaelämänkerrallinen video pureutuu unelmien ja todellisuuden törmäykseen (lifti)matkalla elämään, joka on jo meneillään. Tuomaristo kiitti taiteilijan herkkää eläytymistä ja elokuvallisen aineksen ironista käyttöä. Roadmovie pysyy paikallaan, mutta ajatukset kulkevat – jossain muualla on aina paremmin, vai onko?

Petteri Aaltolainen, History of Object, 2007. Akryyli ja tussi kankaalle, 180 x 180 cm.

Yhteisnäyttelyiden dilemman ydin on niiden väistämätön hajanaisuus. Näyttelyt poimivat esiin otoksia, jotka toisinaan eivät tee oikeutta teoksille. Jäin erityisesti miettimään Petteri Aaltolaisen (1966) maalausta History of Object. Aaltolainen on maalannut sarjaa, itse asiassa useampaa, jossa hän käy dialogia ranskalaisen Jean Genet’n kanssa.

Monitasoisissa teoksissaan absurdin ja groteskin teatterin tekijä Genet ruotii yhteiskunnallisia arvoja. Katsoessaan Aaltolaisen yksittäistä maalausta voi halutessaan löytää yhteisiä elementtejä Genet’n kanssa – monitasoisuuden ja viittauksia niin kirkon kuin virkavallan edustajiin. Paremmin maalaus kuitenkin ilmentää tarkoituksiaan sarjana, omiensa ympäröimänä.

Maaria Niemi

Kirjoittaja on vaasalainen taidehistorioitsija ja taidekriitikko.