Beryl Furman, teokset vas. oikealle: Factum Probandum (omakuva), Via Innocentium – Elävät olennot liukuhihnamatkalla barbaarien patoihin ja Globaali maisema – pommeja ja kolikoita, 2008.

Minne me menemme?

Beryl Furman: Ihmiskunnan hyvinvointi
Galleria Aarni, Espoo 15.10.–9.11.2008

Antti Arkoma: Romantic
tm-galleria, Helsinki 1.10–19.10.2008

Beryl Furmanin (1953) mielestä ihmisyyden perusominaisuudet paljastuvat tavassa, jolla ihminen suhtautuu muihin eläinlajeihin. ”Eläinaiheisessa”, maalauksista ja installaatioista koostuvassa näyttelyssä, Furmanin teemana on siis ihminen.

Näyttelyn pääteoksen Mistä me tulemme? Keitä me olemme? Minne me menemme? nimi viittaa ihmiskunnan peruskysymyksiin, suuriin ajattelijoihin ja ”näkijöihin”. Mutta maalaus ei todista viisaudesta, se ei ironisoi vaan kertoo jotain muuta.

Katson keittiön, ehkä kylpyhuoneen mustaksi kaakeloidusta seinästä tuijottaviin pelästyneisiin silmäpareihin. Nuo valkeat ympyrät, jotka muuntuvat mielessä pimeään vangituiksi olennoiksi tai valkoisiksi planeetoiksi avaruudessa, tuijottavat minua vankilastaan ilman ”viisaita” kysymyksiä, mutta täynnä tunnetta, pelkoa.


Furman puhuu eläinten puolesta ja kuitenkin, samalla ihmisen. Ihmisen vastuusta ihmisestä. Ja moraalista. Ihmiskunnan ”hyvinvointi” rakentuu eläinten (myös oman lajin!) hyväksikäyttöön. Tänään eläin on ihmisen, ihmisyyden mitta. Eikä ihmisyys ylitä rimaa missään osassa maaksi nimetyllä planeetalla.

Furman ilmaisee näkemyksensä selkeästi, joskus pateettisesti mutta ei yksinkertaisesti. Installaatiossa Ihmiskunnan hyvinvointi lihotetut broilerit roikkuvat metallitangosta siistissä rivissä, niitten alla, paperilapuissa lukee ruokalajien ranskalaisia nimiä ”Poulet napolitaine, Poulet marsala aux champigous”. Hienoa.

Eniten satutti kuitenkin näyttelyn ehkä pienin teos, nurkassa, ikkunan vieressä melkein huomaamaton Matkakuvia. Installaatiossa riippuu kolme toisiinsa kiinnitettyä ”postikorttia” eläinmatkaajista kolmessa maisemassa.

Ensimmäisessä kortissa täyteen ahdetussa häkissä matkaa kissoja. Keittiöön, kattilaan? Kuva on ehkä Kiinasta. Toisessa kortissa laivasta nostetaan suurta härkää vai… juhtaa kohti määränpäätään. Viimeisessä on kuva ohiajavasta broilerein lastatusta rekasta. Broilerirekan tunnistan. Tähän ”maisemaan” olin törmännyt Espanjassa matkatessani katsomaan Montserratin mustaa madonnaa.

Furman onnistuu herättämään tutun kuvotuksen ja häpeän. Samat tunteet heräävät vaikkapa katsoessa uutiskuvia EU-Espanjan etelärannikolle rantautuneiden afrikkalaisten pakolaisten ruumiista. Löytyisipä Helsingin gallerioista tätä aihetta kommentoiva näyttely.

Antti Arkoman (1961) lokakuun puolivälissä tm-galleriassa päättynyt Romantic-näyttely kuvasi toisenlaista matkaajaa ja toisenlaisia paikkoja. Kuvia ja muistikuvia matkalta Italiasta: Toscanasta ja Venetsiasta.

Antiikin maisemat ja rauniot haihtuvat romanttiseen usvaan. Mutta taitavasti maalattujen, valuvien pintojen ja romantiikan hämärän sijaan katse hakeutuu kahteen erisuuntaan assosioivaan teokseen.

Akryylimaalauksen Kaikkien sotilaiden äiti on iätön ja persoonaton hahmo, harmaa profiili mustassa kaavussa kuin arkkityyppi. Kuva surusta ja kuva kuolemasta. Toscanalaisen maiseman sijaan näen suomalaisen marraskuun hämärtyvän illan, ja ”kaikkien sotilaiden äidin” nojaamassa aitaan pellon pientareella jossakin Itä-Suomessa. Kuolemalla ja elämällä on kaikkialla sama äiti. Ja suru on kasvun paikka.

Toinen maalaus Arabialainen yö muistuttaa maurien kulttuurin kukoistuksesta Espanjassa, Al-Andalussa. Mutta idän valkean täydenkuun alla turbaanin, ehkä kommodoripipon ruskeanpunainen muoto nousee ja hajoaa, kuitenkin viisas silmä näkee. Se valvoo.

Näyttelyn esitteessä Arkoma korostaa, että maalaamisen estetiikan ja mielikuvituksen avulla luodut paikat ja tilanteet merkitsevät hänelle ennen kaikkea maailmaa, jonne ei voi päästä. Olen toista mieltä. Hyvä kuitenkin jos Arkoma tarjoaa matkustusmahdollisuuden katsojalle ja melkeinpä ilman arkitodellisuuden rasitteita.

Seija Vääränen
Kirjoittaja on helsinkiläinen uskontotieteilijä ja kriitikko